Oma laimea synnytykseni

Synnytyksestä on nyt aikaa muutama päivä yli kaksi kuukautta, ja vihdoin voin hieman purkaa tapahtunutta. Jos sitä haluaisi kuvailla jotenkin dramaattisesti, voisin verrata sitä sotaan lähtemiseen. Minä olisin sotapoika, joka lähtee rintamalle, mutta juuri silloin sota loppuu. Sitten palataan kotiin juhlittuna sankarina. Siinä sitten yrittää pysyä muiden jutuissa mukana ja kertoilla, miten kauheaa se oli. Tai kertoa, että "enhän minä itse asiassa..."

Tässä kuitenkin muutama asia, jotka tavallaan olisin halunnut sanoa.

"Se kipu oli jotain sietämätöntä! Matkalla sairaalaan voivottelin ja ajantajuni heikkeni..."

Odotin kipua merkkinä siitä, että pitäisi lähteä sairaalaan. Noh, kyllähän kipua oli, mutta sitä sietämätöntä ei missään vaiheessa. Lähdettiin, koska supistuksia alkoi tulla alle 10 minuutin välein. Täytyy myöntää, että sairaalaan mennessä ehkä vähän näyttelin ja irvistelin, että hoitajat uskoisivat synnytyksen olevan käynnissä.

"Avautumisvaiheessa vaivuin transsinomaiseen tilaan, alkukantaiset voimat veivät minut mukanaan."

Sairaalaan tultuani olin n. 8 senttiä auki (tietämättömille tiedoksi, ponnistamiseen tarvitaan 10, kunnon kivunlievitystä usein voidaan ruvetaan antamaan, kun neljä senttiä on saavutettu). Minä olin varma, että meidät käännytetään takaisin kotiin, mutta olimmekin ikään kuin ponnistuksen kynnyksellä. Kätilö sanoi, että kyllä te tänne jäätte, on jo kiirekin, jos aion saada kivunlievitystä. Lievitystä? Eikö ensiksi tarvitsisi sitä kunnon kipua? Siinä vaiheessa minut valtasi epäusko. Eihän tämä voi olla synnytystä?

"Nappailin ilokaasua, vietin aikaa suihkussa ja istuskelin jumppapallolla. Amme oli taivaallinen! Mieheni hieroi selkääni ja hautoi sitä kaurapussilla."

Missä vaiheessa noita olisi ehtinyt tehdä, kun en edes tiennyt, että oltiin jo todellisessa tilanteessa? Kaikki lempeät kivunlievityskeinot jäivät tekemättä. Ponnistaessa halusin kokeilla ähertämistä kontallaan, jolloin huomasin ilokaasulaitteen. Siinä sitten mielessäni harmittelin, että tuokin se jäi testaamatta. Niin minulta kuin mieheltäkin. Olisi pitänyt kysyä homman ollessa ohi, että eikös saisi pienet henkäisyt edes.

"Ponnistusvaiheen lähestyessä tunnelma tiheni entisestään. Luonto näytti voimansa, minä olin vain irronnut lehti tuulessa..."

"Oisinko minä voinut lähteä vaikka vähän käppäsemään?"
"Ei kuule, kohta ruvetaan ponnistamaan!"
"No tuota, olisinkos minä voinut vaikka vähän syödä...?"
"Ei, kun kohta ponnistetaan!"
No, katsotaan sitten telkkaria. Oho, nyt taitaa maha toimia... Ei kun se onkin se vauva!

"Ponnistin raivokkaasti ja vauva tuli ulos parilla työnnöllä"

Ponnistaminenkin oli aika laimeaa. No siinä eniten tajusi, että tässä ollaan nyt ihan oikeassa tilanteessa. Keho teki hommaa osin ihan itsestään. Mutta supistusten väli oli niin pitkä, että siinä pystyi välillä kertomaan juttuja (kätilöt tosin kehottivat, että josko nyt keskityttäisiin). Samalla pystyi myös kertomaan miehelle, joka sanoi "Kohta se tulee",  että ei se nyt ihan vielä ole lähelläkään. Noin 40 minuutin ponnistamisen, hikoilun ja murinan jälkeen poika alkoi olla siinä hollilla. Sitten alkoi kiristellä ja sattua ihan mojovasti. Olkapäiden tullessa ulos kiljaisin. Se tuntui kyllä!

"Synnytys oli nopa ja intensiivinen, uskomaton kokemus!"

Neuvolakorttiin kirjattiin synnytyksen kestoksi noin 5,5 tuntia. Se ei missään nimessä kerro koko totuutta. Oikeasti laimeita ja hyvin kestettäviä supistuksia tuli noin kymmenen minuutin välein kahden vuorokauden ajan, välillä hetkeksi tauoten. Niistä tiheämmistä laskettiin synnytyksen kesto.

Synnytys oli uskomaton kokemus. Olin lukenut siitä niin paljon, että luulin tietäväni, miten se tapahtuu. Sitten se tapahtuikin ihan eri tavalla. Minun laimea synnytykseni kesti jälkeenpäin laskettuna ja omasta mielestäni kaksi ja puoli vuorokautta. Minuun oikeasti sattui vain silloin, kun poika tuli ulos.

Äitiyden plussat ja miinukset

PLUSSAT:

+ On aikaa olla kotona!

- Aloitan siivoamisen. Vauva herää. Unohdan siivouksen. Aloitan kiitoskorttien tilaamisen. Vauva huutaa. Unohdan tilauksen. Aloitan pyykkien viikkaamisen. Vauva tarvitsee ruokaa. Unohdan pyykit. Koko talo on alkuja täynnä.

+ Tulee ulkoiltua!

- Pakkasrajat. Katsotaan vain, niin tästä tulee kylmin talvi miesmuistiin, ja toteutan edellistä kohtaa sisällä.

+ Muhkeammat muodot!

- Käytännössä toinen tissi on aina huomattavasti isompi kuin toinen, riippuen siitä, kummalta puolelta on murkinoitu. Ja muualta ne muhkeammat muodot voisivat minun puolestani hävitä.

MIINUKSET:

- Katkonaiset yöunet!

+ Yö ei ole ainoa aika, jolloin voi nukkua - olenhan kotona (kohta yksi) enkä pääse ulos (kohta kaksi). Päikkärit <3

- Vauvan hoito on yksitoikkoista!

+ Haasteita on joka päivä. Tällä hetkellä on menossa vaippadilemma: koossa 3 tavara tulee yli ylhäältä, koossa 4 lahkeista. Joka tapauksessa homma siis menee päin persettä (joka lienee kyllä vaipan tarkoituksen huomioon ottaen ihan hyvä juttu). Onneksi olen kotona (kohta yksi), enkä pääse ulos (kohta kaksi), jotta voin pestä pyykkiä. 

- Omaa aikaa ei ole!

+ On aivan järjettömän vapauttavaa olla ajattelematta omaa napaansa. On päiviä, jolloin ei tule vilkaistua peiliin kertaakaan (tosin varsinkin syötön jälkeen se olisi ihan hyvä juttu, joku päivä syyllistyn vielä julkisella paikalla paljasteluun). Itsetietämättömyys myös minää ja kiloja suojelevaa (katso kohta kolme). Ja on aivan mieletöntä olla näin tärkeä jollekin toiselle ihmiselle - viis ajasta!

Suku on paras

Joulukuu on hurahtanut hirveää vauhtia. Ei onneksi kuitenkaan joulukiireiden vaan juhlien muodossa. Tässä kuussa on juhlittu miehen veljen vaimon kolmekymppisiä, heidän tupareitaan, siskon ylppäreitä, koko kylän pikkujouluja kera hirvikeiton ja yksillä 6-vuotissynttäreilläkin on käyty. Niin - ja saimme päätettyä myös nimen, joten ristiäiset on vietetty. Poika sai miehekkään ja hivenen luontoaiheisen nimen höystettynä suvuissa kulkevilla nimillä.

Meillä on onni asua lähisukulaisten ympäröimänä. Pojan kummatkin mummulat ovat 10 kilometrin säteellä. Pojan kaikki isoisovanhemmat asuvat 20 kilometrin säteellä. Pojan yksi setä karkasi Ouluun, mutta muut asuvat ihan lähellä.

Tässä kirjoituksessa ei ole nyt oikein mitään hauskaa eikä nokkelaa. Tässä on vain kaikkea ihanaa. Meillä kummallakin on ihanista ihanimmat, osittain oudot ja merkilliset, lämminhenkiset ja ah niin rakkaat perheet.

Pojalla on kaksi vahvaa setää, jotka pitävät varmasti pojan puolia. Pojalla on yksi hassu täti, joka keksii todennäköisesti kaikkea ihmeellistä tekemistä. Pojalla on yksi viisas eno, joka opettaa tärkeimmät asiat ötököistä. Pojalla on kaksi ukkia, joiden kanssa voi lähteä hirvimetsälle, tutkia traktoreita ja Volvoja. Mummojen kanssa herkutellaan ja hemmotellaan. Sitten tulevat isomummut ja ukki, isoenot, -tädit... Ja sitten on vielä kaikki ystävät, jotka voisi melkein lukea sukuun.



Ole onnellinen pikkuinen (jo yli kuusikiloinen) poikani, että sait syntyä juuri tänne.