Ovikulttuuria muuttamassa & blogin ensimmäinen äänestys

Katsopa tarkemmin ympärillesi, kun seuraavan kerran olet kävelyllä keskellä omakotialuetta. Tiiraa ihmisten pihoihin ja katso kunnolla taloa. Talot saattavat olla joltain osin hyvinkin näyttäviä, mutta usein joku asia on unohdettu. Nimittäin ovi.

Ennen olimme tylsiä.

Suomessa ovet ovat kertakaikkisen tylsiä. Liian usein talon väkeä ja vieraita vastaanottaa valkoinen ovi ristikkoikkunalla. Juuri niinkuin meilläkin (ennen).

Eteisrempan yhteydessä päätin toteuttaa unelmani. Edellisestä tekstistä huolimatta uskallamme siis juuri ja juuri remontoida. Minä olen pitkään halunnut persoonallisen oven englantilaiseen tyyliin: vaikka talo olisi norsun läjän värinen, voi ovi olla vaikka kirkkaan punainen tai laivaston sininen. Ehkä jopa kiiltelevä musta.

Nyt meillä on sininen ovi pyöreällä ikkunalla. Jos siitä ei tule hyvä mieli, niin eteisen tapetti viimeistään saa olon aurinkoisemmaksi. Mielestäni ovemme kuvastaa nyt paljon paremmin meitä. Meillä on mielikuvitusta, meillä on kivaa, meillä on oma koti, joka on erilainen kuin naapurin talo. Me muutamme suomalaista ovikulttuuria! Tosin se on aika vaikeaa, kun asuu noin 500 asukkaan kylässä päättyvän tien varrella.

Mutta pitäisikö ulkoasulle tehdä muutakin? Alla pari hahmotelmaa mahdollisista muutoksista ja myös talomme nykyinen ulkoasu. Mikä näyttää parhaimmalta? Kommentoi, saatat vaikuttaa!

Rakentavaa pohdintaa

Meidän viereiselle tontille alkaa nousta talo. Ihailtavaa. Sillä meistä ei olisi ikinä rakentajiksi. Ei kertakaikkisesti. Miksikö? Minäpä kerron.

Meillä on suhteellisen sama maku, kysymys ei olisi siitä. Meidän luonteilla vaan koko prosessi olisi tuomittu epäonnistumaan. Pitkään aikaan mies ei päästänyt minua yksinään kauppaan (ainakaan vaikkapa ennen juhlia), koska minun ruokamitoitukseni on väärä. Jos mies sanoo "tuopa omenoita", minä tuon ehkä kaksi ja puoli. Jos mies sanoo "tuopa juhlajuomaa", niin minä tuon pullon viiniä, joka jaetaan minun, miehen ja yhdeksän muun kanssa. Ai niin ja jos minä keitän makaroneja, riittää siitä ehkä juuri ja juuri kahteen annokseen, vaikka keittäessäni olen pari kertaa vielä hurauttanut niitä lisää.

Joten jos me rakentaisimme, minun kontolleni ei voisi kyllä jättää mitään materiaalihankintoja. Minun "kyllä tämä riittää" riittäisi ehkä puoleen väliin (ja talossa on hyödyllistä olla kaikki seinät ja mieluiten myös katto ihan koko matkalla).

Sen lisäksi minun on vaikea tehdä päätöksiä, jos valinnanvaraa on paljon. Tai oikeastaan, vaikka olisi valittava kahdesta vaihtoehdosta. Kaikki lähemmät ihmiset tietävät, että ravintolassa minun on mahdotonta valita nopeasti annosta, vaikka todennäköisimmin otan aina lohta tai muhevan pihvin. Silti valinnan vapaus saa minut hämääntymään.

Rakennusprosessi venyisi, kun pohtisin erilaisia lattia- ja seinämateriaaleja ja niiden värejä. Sitten se venyisi lisää, kun materiaaleja tilattaisiin liian vähän. Siinä kun minä tilaisin liian vähän ja liian hitaasti, olisi miehellä mennyt jo moneen kertaan hermot. Hän stressaisi kaikesta, mistä stressata voi. Minä en varsinaisesti stressaisi, tuskailisin vain valinnan vaikeutta. Ja mies stressaisi siitäkin, kun minä en ottaisi asiaa sen vaatimalla vakavuudella (eli hänen mielestään hirveällä stressaamisella).

Todennäköisesti saisimme talon valmiiksi, mutta olisimme sitten niin uupuneita, että piha jäisi laittamatta. Sitten parin kolmen vuoden päästä rakentamisesta minä tilaisin pihaan liian vähän multaa, liian vähän nurmikon siemeniä ja liian pienen kaivinkoneen liian lyhyeksi aikaa. Ja mies stressaten levittelisi multia ja siemeniä.

Kaikista todennäköisintä on, että minä en osaisi edes päättää, minne meidän kannattaisi rakentaa.

Me emme siis ole rakentajia, me olemme ostajia (ainakin niin kauan, kun talopakettimarkkinoilla ei ole vaihtoehtoa "avaimet yllättäen käteen").

Runotyttö

Eilen silmieni eteen tupsahti jostain sanoja menneisyydestä, suuri saavutukseni, runokokoelma. Mitä riimien hurmaa, mitä nokkeluutta ja töksähtelevyyttä samaan aikaan, heittomerkkejä... Sitä kaikkea oli teos Runoja  1993 - 1996, johon oli koottu parhaimpia väläyksiä äidin puhtaaksi kirjoittamana.

Siitä tuli mieleeni, miten ahkerasti jossain vaiheessa elämääni kirjoittelin runoja ja tarinoita ja tein omia sävellyksiä. Osallistuin jopa paikalliseen runoprinssi ja -prinsessa -kilpailuun omilla runoillani, vaikka arvostelun kohteena oli nähtävästi enemmänkin lausuminen.

Riimirunot olivat pitkään pop, kunnes kaverini kanssa rupesimme tekemään riimittömiä runoja hieman huumorimielellä, kirjoittaen teinityttöjen tajunnanvirtaa paperille. Ja se oli tietysti hauskinta maailmassa. Silloin tällöin paperille tuli jotain hienoakin, ainakin niin muistelen. Kyseiset Suomen kirjallisuuden helmet ovat lienee ystävälläni edelleen jossain tallessa, ja jos eivät ole, niin olen syvästi, syvästi pettynyt.

Tässä kuitenkin pari maistiaista ala-asteen ensimmäisten luokkien aikaan syntyneistä tuotoksista. Aivan varmaksi en muista, mitä lausuntakilpailussa esitin, mutta muistaakseni joku kissa-aiheinen oli repertuaarissani. Voi niitä aikoja!

Vanhojen runojen innoittamana ajattelin rustata pitkästä aikaa riimirunon. Aiheeksi valikoitui (yllättäen) meidän pieni pöperöpää, vaippapöksy, räkänokka, joka syntyi lokakuun lopulla, vaikka laskettu aika oli kuun puolessa välissä. Nyt, olkaa hyvät, runotyttö kaivaa taitonsa esiin jostain aivonystyröiden sotkuisesta verkostosta.

Pojalle

Kun taivas jo pilvistä räntää sylki,

alkoi tyhjältä tuntua äidin kylki.

Liian täydeltä kylkien alta,

navan kohdalta valtavalta.

Kuiskasi: “Tule jo poikani pieni:

on syksy! Kasvaa pihalla sieni.”

Ei tullut poika, köllötti vielä,

liian hyvätkö oltavat siellä.

Synkkeni ilmat, viileni tuuli.

“Milloin, milloin?” poikakin kuuli.

Äiti unelmoi äänistä omien lasten,

niin poika varpaansa painoi mahaa vasten.

Äiti hipelöi niitä kuin helminauhaa

löysi niiden välistä viikoksi rauhaa.

Sitten jo pöllähti maahan viti.

“Syksyllähän sinun tulla piti,

kun lehti on irti ja kypsä on jyvä.”

Mutta lumen valkeus oli pojalle hyvä.

Tuiskussa ajoi mies ja nainen,

ja ennen kuin päivä oli kokonainen

tapahtui jotain: perhe lisi

oli huoneessa poika, äiti ja isi.

Elämä kuin vain siinä ja silloin,

unohtui odotus päivin, illoin.

Katsoivat lastaan, ja lapsi heitä,

hetkessä onneen peittyneitä,

hymyissä sitä jotain kadehdittavaa,

jota ostaen hakevat eivät ikinä saa.

Sanoi äiti, tyyni ja väsynyt:

“Juuri sinun piti tulla ja juuri nyt”

Ihmeellinen syksy

Tänään alkoi syksy. Niin minä päätin, kun ulkoiluun tarvittiin edellisiä päiviä huomattavasti enemmän vaatetusta. Tuulikin ihan eri tavalla, niin kovaa, että lehdet ja havunneulaset lensivät kuin sadekuuroina. Puut ovat pukeneet tänä syksynä päälleen parhaimpaansa, muotina näyttäisi olevan monivärisyys. Monien puiden latvat helottavat punaisina tai kirkkaan keltaisena, alempana on jotain muuta. Esimerkiksi tuo meidän poika.

Poika ei viime syksynä ehtinyt näkemään syksyä, sillä hänen syntyessään lokakuun lopulla oli täällä maassa jo lumi. Nyt hän pääsee maistelemaan sitä ensimmäistä kertaa. Kaikki on niin ihmeellistä: tuulessa humisevat puut, irtoavat lehdet, maasta puskevat sienet, päättömänä surisevat pörriäiset. Miten mukavaa onkin katsoa tuota ihmettelyä vierestä! Sitten ihmettely muuttuukin hetkessä mullan syömiseksi, sienien muussaamiseksi (jota totta kai yritän kovasti estellä) ja karkuun konttaamiseksi.

Tämän syksyn ihmeisiin on kuulunut keittiössä myös banaanikärpästen lauma. Niiden ja isompien sukulaistensa myötä pojan ensimmäisiin sanoihin kuuluu "pääpä" eli 'kärpänen'.

Tuota sanoja latelevaa, konttaavaa ja ihmettelevää poikaa ei voikaan enää sanoa vauvaksi. Ensimmäisiin synttäreihin on vielä reilu kuukausi aikaa, mutta vauvavuosi taitaa olla ohi. Luuletko lukevasi haikeita sanoja? Päin vastoin! Vahvalla temperamentilla varustetusta vauvasta on kasvanut rohkea ja huumorintajuinen pikkupoika, jonka kanssa voi jo tehdä vaikka mitä. Meidän viime syksyn ihmeestä on tullut tomera syksyn ihmettelijä.


Ei parasta ennen, vaan parasta NYT.

Luettuja

Keväällä iltojen valaistuessa sain vihdoin aikaseksi ruveta lukemaan. Illat kuluivatkin pääosin nenä kiinni kirjassa monta viikkoa. Yksi kirjoista on njähtävissä vasemmalla. Okei - se oli ehkä surkein tapaus, mutta sen verran herätti tunteita kannellaan, että nappasinpa kuvan. Ja ei, romanttiseksi kioskikirjallisuudeksi tuota opusta olisi vaikea kuvailla, paremminkin se oli kuvaus lamasta. Mikä pettymys!

Pettymyksen tunne oli kuitenkin suorastaan laimea verrattuna siihen, mitä tunteita herättivät Khaled Hosseinin pääosin Afganistaniin sijoittuvat Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika. On hullua ajatella, että elämä voi olla muutakin kuin tätä möllöttelyä täällä pohjoisessa. Että on ihan "normaalia", että ihmisiä omalta kadulta tai kylästä kuolee massoittain sodan ja väkivaltaisuuksien myötä. Että ajan kuluessa eteenpäin menee ihmisen (ja varsinkin naisen) kunnioitus niin paljon alaspäin. Että joillekin se, mitä minä luin kirjan lehdiltä, on totta. Kirjojen henkilöiden tarinat ovat tietysti fiktiivisiä, mutta maan historia kerrotaan nähtävästi pääosin todenmukaisesti. Ja minä murehdin viime viikolla yhden päivän sitä, että ajoin pojan rattailla karvaisen perhosentoukan päälle.

Sen suuremmin kirjoja arvostelematta kyseiset teokset saivat taas minut muistamaan, miksi kirjoja pitäisi lukea ja miksi niitä haluan lukea. Niiden avulla pääsee ja joutuu vaikka minne! Joutuu lomalle Espanjaan kuulemaan lamaselostuksia ja faktoja rakentamisesta (vaikka luuli lukevansa suurta rakkaustarinaa), joutuu keskelle sotatantereita, pääsee näkemään valonpilkahduksia... SIIS VOI ETTÄ, LUKEKAA IHMISET, LUKEKAA!!! Jokaisella ihmisella on varmasti lukemattomia lukemattomia kirjoja.

Tähän loppuun pari  koskettavaa sitaattia kirjasta, jota luen päivittäin edessäni miltei kaljupäinen minikokoinen ihminen, joka istuu potalla:
"Rautatieasemalla on saapuvia ja lähteviä junia."
"Onpa kaupungissa paljon liikennettä!"
(Wolf, T. 2011. Ensimmäinen kirjani. Ajopelit)

Keskittymisen kaipuu

Eilen se läjähti kasvoilleni, kun katselin remppahommissa raatavaa miestäni, jonka fokuksessa siinä hetkessä oli laattojen suoruus. Se, mitä olen koko poikasen vauva-ajan kaivannut. Se ei ole oma aika, jonka perään joskus aiemmin täällä haikailin. Viihdyn vallan hyvin kotona miehen ja pojan kanssa - en minä heistä mitään lomaa tarvitse.

Minä tarvitsisin hetkiä, jolloin voisin keskittyä.

En ole keskittynyt viime kuukausina oikein mihinkään muuhun kuin poikaan. Jos laitan pyykkejä, vahdin silti poikaa. Jos luen uutisia, vahdin silti poikaa. Jos pistän kahvia maitoon, vahdin silti poikaa - ja kupissa saattaakin olla mehukeittoa.

SIKSI lumitöiden tekeminen tuntuu välillä taivaalliselta. Tai vaikka siivoaminen yksin. Ruohon leikkuu. Pystyy keskittymään vain siihen. Ja tuollaiset hommat on helppo perustella myös perheen toiselle osapuolelle, joten lastenhoito järjestyy mukisematta. Mutta auta armias, jos syynä on vaikka meikkaaminen, hiusten laitto, suihku, kaupunkireissu... Silloin se kuulostaa tuolta edellä mainitulta omalta ajalta, ja kommenttina on pahimmillaan "etkö halua olla poikasi kanssa".

Jos ihminen keskittyy pelkkään ruokaan, hän on todennäköisesti syömishäiriöinen. Jos keskittyy vaikka pelkästään urheiluun ja kuntoiluun, on pakko-oireinen terveyintoilija - hoidon tarpeessa. Jos keskittyy pelkästään lapseensa on - noh - äiti. Semmoinen oikeastaan ihan valioyksilö (jos vain pää kestää siis).

Mikään ei ole ihanampaa, kuin viettää aikaa pojan ja perheen kanssa, ja keskittyä vain siihen hetkeen. Heitellä kiviä, syödä puolukoita ja mustikoita suoraan metsästä, opetella sanoja, ihmetellä. Mutta vaihtelu virkistää.

Olisiko siis aika aloitaa jokin uusi harrastus? :D

Kesäkuulumisia

Olette varmaan ihmetelleet, miksi en ole kirjoittanut hetkeen (jos muutamaa kuukautta voi hetkeksi sanoa). Noh, ollaan vietetty kesää Thaimaassa, Intiassa ja Pääsiäissaarilla samoillen, käyty hankkimassa kulinaristisia elämyksiä Ranskan kaakkoisosista ja harrastettu pihalla joogaa samalla, kun kotipuutarhan porkkanat, kurpitsat, herneet ja muut ovat kohisten kasvaneet. 

Eiku. 

Taisi tauon alku ajoittua aika hyvin siihen, kun poikasemme lähti rivakammin liikkeelle. Sen jälkeen on vietetty kesää pitkin taloa, joka nurkassa on tillistelty, olisiko kivoja johtoja tai pistorasioita. Piha on myös kova juttu, josta olen iloinen. Mikään ei ole pojalle varmaan mukavampaa kuin päästä mönkimään ulos. Niin ja syömään ulos. Ulkona syömisen kulinaristisiin elämyksiin kuuluvat pojalla multa, hiekka, kivet, nurmikko ja muut. 

Niin ja kotipuutarha jäi tänäkin kesänä haaveeksi, poika tosin paikkailee tätä puutetta piilottelemalla porkkanoitaan pitkin taloa, esimerkiksi kenkiin, astianpesukoneeseen ja minulle vielä tuntemattomiin paikkoihin. Sitten se löytää puoliksi mustuneita porkkanoita kuorrutettuna parilla hiuksella jostain - ja ei ole riemulla rajaa. Ai niin - on meillä kaksi mustaviinimarjapensasta! (Joiden marjat syötiin varmaan parilla ulkoilukerralla, joten mitenkään hirveän hedelmällisitä pensaista ei ole kyse.)

Kävimme kyllä kesäreissulla etelässä, Helsingissä nimittäin. Autoilimme sinne maltillisella lapsiperhetahdilla. Takaisin tulimme pojan kanssa junalla, isi tuli perässä hakien vauhtia Tallinnasta. Ei jaksanut meidän pippurinen poika autoilua, vaan harjotti huutojoogaa autossa niin, että vanhemmilla meinasi päästä itku. Silloin on parasta vaihtaa menopeliä, hyppäsimme kiskoille. Ja kylläpä siellä maistui pojalle kyyti. Ja isi keikkui onnessaan laivalla, tosin varmaan keikutti vielä maissakin.

Niin, arki se vei tämän äidin ajan ja inspiraation kirjoittamisesta. Mutta toivottavasti te olette vielä siellä, ainakin saksalaiset ja venäläiset, sillä nyt alkaa uusi yritys!

(Ja älkää nyt kukaan ajatelko, että toiveissa olisi mitään muuta uutta yritystä kuin blogiin kirjoittaminen. Poika on ihana, maailman ihanin, mutta yksi meille tässä vaiheessa kiitos!)

Ensimmäinen (?) äitienpäivä

Kohta saan virallisesti viettää ensimmäistä kertaa äitienpäivää äitinä. Paras lahja olisi, että poika osaisi sanoa "äiti", mutta siihen menee todennäköisesti vielä hetki. Huomenna poika on puoli vuotta, ja hän osaa ryömiä, pyöriä, istua syöttötuolissa, ottaa vauhtia sitterissä, osoittaa omaa tahtoa (esim. kirkua, jos ottaa pois mieleisen jutun, kuten kaukosäätimen, kirjekuoren, muovipussin, imurin...), purra kahdella hampaallaan, sukeltaa, läiskyttää vettä, rapsuttaa, nauraa ääneen, äännellä mm. "väy-väy-väy", soittaa kitaraa ja pianoa, nojata päänsä käteen, tarttua esineisiin, vaihdella niitä kädestä toiseen ja laittaa suuhun, paukuttaa niillä pöytää sekä uusimpana ihan selvästi tahalleen tiputtaa.

Pikkuinen tonttunen ja joulupukki

Hän ei osaa nukkua koko yötä heräämättä tai syömättä, ei osaa syödä tuttipullosta eikä oikein nokkamukistakaan, eikä osaa myöskään pyöräillä, vaikka pyöräilykypärä jo odottaa kaapissa sinkuttajaa.

Kahtena viimeisenä äitienpäivänä olen ollut raskaana. Toisella kertaa hyvin onnellisesti ja vähän jo paksusti, ensimmäisellä kerralla ehkä karmeimmalla tavalla, mitä voi: tietäen, että kohdussa elämä on jo lakannut. Äitienpäivä on minulle nykyään muistutus siitä, miten vaikeaa on tulla ihan oikeaksi äidiksi ihan oikealle elävälle lapselle. Ja nyt myös tiedän, miten ihanaa se loppujen lopuksi on. Tulevina äitienpäivinä tulen varmaan entistä paremmin huomaamaan, miten vaikeaa äitiys on. Viime viikon ryömimisinnovaation jälkeen talossa on alkanut kuulua ensimmäisiä kertoja ihan oikeasti "Ei".

Niin - vaikka äitienpäivä ei ole minulle pelkkää iloa, on pakko myöntää, että suurillakin takaiskuilla voi olla hyviä vaikutuksia. Vuoden työkokemus on yksi niistä, MUTTA kaikista suurin on se, että meillä on JUURI TÄMÄ poika. Minä saan olla äiti ihanalle pippuriselle pallerolle, joka potki mahani helläksi, joka kirkui ja huusi, paskoi ja puklasi tiensä meidän sydämiimme heti ensimmäisistä päivistä alkaen.

"Äiti, sää oot niin NOLO!!"

Poeka <3

Arjen ihanuutta

Huonot unet - väsymys - paremmat unet - reissu - hammas - synttärit - ARKI!

Siinäpä viimeiset pari kuukautta nopeasti kelattuna. Nyt se on taas koittanut (hetkeksi), ihana tasaisen junnaava arki. Ja tuossa lauseessa ei ole mitään ironista, vaan se on Täyttä Totta. Välillä on aivan autuaallisen ihanaa taas syödä tiettyyn aikaan, juoda kahvit tiettyyn aikaan, lähteä vaunuilemaan, nukkua päikkärit ja järjestellä kotia. Käydä hakemassa postit Aino-tossuissa, viedä roskat, pitää ruoka-puklu-hammastahna-läikkäisiä kotihousuja, surautella pakastimen viimeisiä marjoja kaiken maailman smoothieiksi (sana, jota inhoan, käytän tästedes tuon kammotuksen tilalla sanaa... pehmykkä) ja surffailla netissä. Siis miten ihanaa onkaan selailla kaiken maailman sivustoja taas, kun joku tyhmä Elämä ja Oikea Tekeminen on harrastustani haitannut.

Arjen kiemuroissakin on nimittäin ytyä ja jännittävyyttä, tällä viikolla olen esimerkiksi kohdannut Vihamielisen Sosekeiton, joka pyrki pulpahtelullaan sokeuttamaan silmäni. Sitten eräs uusi valokuvakehys päätti tippua sormeni päälle, ja rikkoutunut lasi nappasi sormestani palasen. Sen lisäksi olemme ihmetelleet pojan kanssa kotihämähäkkiä, jonka nimesimme Kerkoksi. Kerkko ei jaksanut seuraamme, vaan on nyttemmin pysynyt piilossa. Sen sijaan eilen löysin kodinhoitohuoneesta vyöihrakuoriaisen, joka ei aiheuttanut yhtä innokasta seuraamista, vaan nopean kiinnioton ja huoneistosta poistamisen.

Noh, tästä arjesta ei voi nauttia kovinkaan pitkään, sillä jo parin viikon päästä taas juhlitaan, sitten taas reissataan. Ja Kelakin ilmoitti kirjeessään, että vanhempainvapaata on jäljellä enää noin kolme kuukautta. KOLME KUUKAUTTA?!? Hullua, kertakaikkisen hullua, sanon minä.

Nyt nauttimaan viikonlopusta. Jospa armas mieheni illalla laittaisi pojan mentyä nukkumaan minulle denaturoitumaan viiniä - kuten hän viime viikolla auliisti ja romanttisesti ilmaisi tehneensä.

Täällä taas!

Otan kahvia. Syön ruokaa. Katson televisiota. Ulkoilma on ihanaa. Tätä polveilevampiin lauseisiin ei viime viikkoina ole ollut rahkeita. Pikkuinen poikamme on päättänyt laittaa unensa rikki. Ja vaikka päivisin väsymystä itsellä ei suuremmin ole, niin robottimainen olotila on vallannyt kehon, ja inspiraatio ja luovuus ovat... Mitäs ne nyt oikein ovat? Jotain, mitä laitetaan leivän päälle?

Jos tätä olisi ollut yhdessä alkuviikkojen sisällä oloon ja liikkumattomuuteen, olisi varmasti mieli ollut matalalla. Nyt kevättalvisessa auringonpaisteessa asia on ihan siedettävissä. Ja menoa riittää. Tässäpä pieni listaus, mitä mammajuttuja olen ainakin ehtinyt pojan pian viisikuukautisen elämän aikana tekemään:

• olen käynyt perhekahvilassa,
• vauvamuskarissa,
• vauvauinnissa,
• vaatekutsuilla,
• vauvabiossa,
• pysäköinyt perheparkkiin,
• imettänyt julkisella paikalla,
• noudattanut imetysdieettiä
• leiponut (mutta EN pullaa),
• liittynyt facebookin kirppisketjuihin...

Joten voinen todeta olevani mammautunut. Ainakin vähän. Nyt minä mennä nukkumaan. 

ZzZ.

Painavaa asiaa

Eräs tuttavani sanoi kerran huolimattomasti sivulauseessa lihovansa aina kesäisin kymmenen kiloa ja laihtuvansa ne talvella. Lause oli aivan normaali, kiihkoton ja vailla tunnekuohua. No arvaatte varmaan, että kyseessä oli mies.

Raskauden aikana sain noin 16 kiloa massaa lisää. Siitä 8 kiloa oli hävinnyt synnytyksessä. Pari kiloa tipahti hissukseen huomaamatta, ja nyt pari on lähtenyt pienellä ruokavaliotarkkailulla. Joten tällä hetkellä neljä kuukautta synnytyksestä olen normaalipainoinen, minulla on mukanani noin 4 kiloa, mutta vanhat vaatteet mahtuvat. Kappas, olen aika tyytyväinen itseeni!

Peukku mulle!

Ehkä tähän tilanteeseen on syynä se, että minulla on pikkuinen poika, joka rakastaa minua, vaikka reiteni muistuttaisivat pesupähkinää. Niin ja mies, joka on katsellut minua jo kymmenen vuotta; jolle pieni pömppö mahassa on ihan yhtä tuttu kuin minun nenäni tai silmäni.

Naminamikeksejä, nam!

Olisi ihanaa säilyttää tämä fiilis. Ei ajatella koko ajan, että olisinpa 5 kiloa laihempi, olisipa takapuoleni timmimpi, maha littanampi. Ne nyt vaan on semmoisia. Ajatella, että vau, minähän olen hyvä, minä olen terve, lenkkeilen ja syönkin (pääosin) terveellisesti. Välillä tietysti mieli tarvitsee myös kunnon herkkuja.

Esimerkiksi viime viikonloppuna yhdistin lenkkeilyn ja herkuttelun: toinen lenkki mitätöitiin viinerillä kurvaamalla puolimatkassa kylään, toinen mutakakulla. Niin ja keksit, ah, tässäpä oiva resepti, jolla voi jäljitellä Subwayn Oatmeal & raisin -keksejä, eilen testattu ja NAMIKSI havaittu.

Niin, antaa painon vain vähän jojoilla elämäntilanteen mukaan, kunhan mieli on virkeä ja elämä maistuu (keksiltä). Nyt oma ihana takapuoli hyllymään ja tämän fiiliksen siivittämänä ulkoilemaan keväiseen ilmaan!

Poika

On ihan hullua, miten mahtava poika meillä täällä asuu. Joskus muutama vuosi sitten haaveilin, että saisin pikkuisen pippurisen tytön; ajattelin, että saisimme kuitenkin rauhallisen ja perustyytyväisen vauvan - mutta nyt saimmekin aika ison ja hmmm... hapanimelän pojan.

Päivät ovat ääripäitä täynnä. Välillä pojalla menee hermot niin, että pikkulinnut todellakin tippuvat puista. Ja vähän isommatkin. Sitten onkin hetkiä, jolloin poika nauraa suu ammollaan, ja on pikkuvarpaisiin yhtä hymyä.

Kotikunnan hiihtotarjontaa

Poika täyttää päivän kaikenlaisella puuhalla. Esimerkiksi tätä kirjoitusta olen aloittanut ja lopettanut kolmen päivän ajan. Ja todellakin päässyt vasta tähän asti. Osittain tietysti aikaa vie kaikki ihanat vauvaharrastukset: muskari, vauvauinti ja mammakahvittelut.

Hippohiihtoihin meillä oli tarkoitus mennä myös ensi viikolla, mutta harjoittelukausi on ollut liian repaleinen. Onneksi maaliskuussa on taas koko perheen hiihtoretki Mulkkusaarille, joskohan sinne mennessä pysyttäisiin suksilla.

Poika on vahva ja jäntevä, iloinen ja ärhäkkä - juuri sellainen, minkä halusin (tietämättäni).

Innolla odotan kaikkia mahtavia juttuja, joita voimme tehdä yhdessä perheenä. Eniten ehkä sitä, että minä pääsen, eiku POIKA pääsee esimerkiksi Muumimaailmaan ja Puuhamaahan ja kaiken maailman kotieläinpuistoihin ja ja ja...

Harmittavan huonosti rajattu kuva

..

Eli hyödyttömät mietelauseet osa 2:

Hyödyttömät mietelauseet, osa 1

Facebookissa on nykyään villitys jakaa mietelausekuvia. On treeniin innostavia, on elämässä kannustavia, on humoristisia ja vaikka mitä. Niitä laitetaan kansikuviksi tai tykkäillään muuten vain. Minä ajattelin lanseerata täällä omat ajatelmani otsikolla "Hyödyttömät mietelauseet". 
Nämä eivät varmasti auta yhtään ketään, ne eivät kannusta mihinkään, eikä niissä ole mitään järkeä.

Vielä lumitöistä

On olemassa lukuisia noin 50 - 70 -vuotiaita miehiä, joita tässä voisimme kutsua vaikka herra Korhosiksi. Herra Korhonen on vähän päälle 170 senttiä pitkä, kasvonpiirteiltään vaikeasti muistettava, vähän kuivakka ja hoikkarakenteinen. Hänellä on jokin järkiauto, 2000-luvulla ostettu Toyota, joka on edelleen uuden tuoksuinen sisältä, aina kiiltävä ja aina säilytetty autotallissa.

Herra Korhonen hiihtää joka talvi 10 000 kilometriä, ui vuodessa 1 000 kilometriä, kesällä suunnistaa. Hänellä on sykemittari ja kaikkiin urheilulajeihin juurikin oikeanlaiset tekniset vaatteet. Hän on hiihto-, suunnistus- ja yleisurheilukilpailuissa talkooapuna, silloin hän ehkä vetäisee päälle farmarit kera lenkkareiden ja tuulitakin.

Herra Korhosella on vaimo, joka näyttää vanhemmalta kuin herra itse. Vaimokin hiihtää ja käy aina sunnuntaisin avantouinnissa. Keittiö on vaimon valtakuntaa. Heidän kotinsa on remontoitu joskus 90-luvun alussa, mutta jotenkin kaikki uusitut asiat ovat yhä kuin uusia. Eivät tyyliltään - mutta niitä on huollettu niin moitteettomasti. 

Takkahuoneessa on hylly, jossa on herra Korhosen kaikki palkinnot. Tai ei ihan kaikki, muutamia on pitänyt laittaa vaatehuoneeseen laatikkoon käärittynä sanomalehteen. Herra Korhosen talossa on myös jokin hänen itse keksimänsä elämää helpottava apuväline. Ehkä saunan lauteet nousevat napin painalluksella tai leivinuunin pelti avautuu näppärästi kurottelematta. 

Herra Korhonen käy pari kertaa vuodessa Virossa kylpylämatkalla, jolloin hän myös hoidattaa hampaansa. Silloin tällöin hän käy myös kauempana matkalla, ehkä tervehtimässä ulkomailla asuvaa lääkäritytärtään. 

Ja miten tämä kaikki liittyy lumitöihin? Herra Korhosilla on uskomaton kyky tehdä lumityöt niin, että näyttää, kuin lunta sataisi vaan kinoksiin. Autoteiltä ja kulkuväyliltä lumi katoaa jonnekin jo aamuviideltä. Missään ei näy törkeitä kasoja kera koiran kikkareiden, vaan kinosten reunat ovat yhtä siistit kuin herra Korhosen t-paitapinot hänen vaatekaapissaan. Ehkä jossain huomaa pitkän ylöspäin loivasti viettävän väylän, jonne lumi kipataan. Ei sellaisia yli 45 asteen kulmassa nousevia seläntapporöykkiöitä, joita meidän pihamme on täynnä.

Raivostuttavia nuo herra Korhoset.

Mitä luulin keksineeni

Rupesin jo kerran kirjoittamaan tänne Suurta Oivallustani. Sitä, että aika on pölyä ja epäjärjestystä. Mikä mahtava ajatus! Blogikirjoitukseni jäi kesken, mutta aioin jatkaa sitä myöhemmin. Kunnes katsoin erään dokumentin, jossa puhuttiin entropiasta. Perusajatus siinä on siis, että kaikki on matkalla kohti suurempaa epäjärjestystä, ja se on aikaa. Siis tämä minun suuri ajatukseni olikin jo aikaa sitten keksitty.

Joka tapauksessa se on totta. Maailma pyrkii epäjärjestykseen heittelemällä lattioillemme pölypalleroita ja pukluläikkiä, pihoillemme ja teillemme lunta, vaatteisiimme tahroja. Ja Äidit taistelevat sitä vastaan. (Ovatko äidit siis aikakoneita?) Ärsyttävintä tässä taistelussa on, että sen häviää joka kerta. Sunnuntaina jynssäsin keittiön kaakelit. Samana päivänä kanojen marinadi räiskyi paistinpannulta seinään. Viikonloppuna myös imuroin. Tänään koirat olivat hyvinkin jo vallanneet nurkkia. Niin ja jos joku väittää, ettei ikiliikkujaa ole keksitty - tulkaapa katsomaan meidän pesukonetta!

Edellä mainitut eivät ole ainuita asioita, jotka luulin keksineeni. Opiskeluaikana kuviksen kursseilla piirsin kansiooni itsestäni sarjakuvanomaisia kuvia, joissa oli aina mukana pieni keltainen lintu. Lintu oli ärhäkkä ja pessimistinen. Kun kiroileva siili tuli, oli se aivan kuin minun pikkulintuni, mutta siilin muodossa. Niin ja murre oli eri. Ja nyt vielä on tietysti joku pikkuinen juttu nimeltään Angry Birds.

Kekseistä puheenollen opiskeluaikoina (kirjallisuuden luennoilla) kehitin keksiaddiktion. Ennen en voinut käsittää, miksi kukaan syö edes keksejä, mutta sitten keksin sen keksejä syömällä.

Ylipäänsä tässä maailmassa on vaikea keksiä mitään, kun kaikki on jo keksitty. Semmoista vaan tuli tässä mieleen. Hmmm.

Asettelua

Tauluhyllyjen tilanne nyt: joku ihmeellinen hömppähempeilypäähänpistos valtasi mieleni, ja nyt hyllyllä ei ole enää mustaa. Mites tämä nyt näin meni? No itse asiassa nyt kun katson tuota vieressä olevaa kuvaa, niin sekin on jo vanha järjestys.

Haluaisin sinne kaikkea kirkkaita värejä ja kontrastia, mutta... Jospa tämä tästä vähitellen selviää.

Ihan alkuperäinen idea oli laittaa taululistalle mustavalkoisia valokuvia. Kummastakin mummustani löytyy ihanat kuvat, joita suunnittelin hyllyyn. Toisesta mummusta on ikään kuin mallikuvia, toisesta taas mahtava teini-irvistyskuva ilmapallon kanssa. Mustavalkoiset kuvat ovat vaan niin sielukkaita! Ehkä pitäisi vaan toteuttaa se alkuperäinen juttu, kun ei näistä virittelyistä taida tulla mitään.

Mutta joo, ehkä tässä on tarpeeksi sisustuspostauksia vähälle ajalle. Mielessäni siintää uusi paskin blogipostaus, buahahahahaa! (Älkää peljätkö, sitä ei kuitenkaan toteuteta ihan hetkeen.)

Maailman paskin blogipostaus

Buahhahahah! Luulitteko saavanne  lukea jotain kivaa ja mielenkiintoista? No ette saa! Luet juuri maailman paskinta blogipostausta. Se käsittelee lumitöitä. Ne on pyllystä. Syvältä sieltä. Joten TITTITIDIIDIDIII: video minusta tekemässä lumitöitä kera junnaavan huumeluolamusiikin, olkaas hyvät! BUAHAHHAAHAHHHHAAAA!

Matalapainetta

Unelias äidin sylissä

Eilen saadut rokotteet tekivät meidän sisupussista lannistuneen pussukan. Kuumetta ja lämpöilyä, unta, kitinää ja vaikerrusta - sitä on ollut tämä päivä. Miten vaikeaa onkaan äidillä katsoa vierestä! Tuntuu, että melkein itselläkin sattuu.

Jospa huominen ja helmikuu toisivat helpotuksen.

Tabula rasa

Tässä taloudessa saadaan nykyään niin paljon aikaiseksi, että! Mies asensi vihdoin puoli vuotta nurkissa pyörineet tauluhyllyt. Pieni asia, mutta todennäköisesti se saa aikaan lumipalloefektin lähiaikoina.

Hmmm... Mitä laitetaan?

Laitettasko näin...

Tässäpä ensimmäisiä kokeiluja, mitä hyllyyn voisi laittaa. Vasemmalta kolmantena olevassa raamissa ei tällä hetkellä ole mitään, ja tokassa ja viidennessä vähän hurruutin taas... Alkuperäinen idea olisi laittaa niihin pelkkiä valokuvia, jotka pitäisi tietenkin teettää. Noh, sitten joskus!

Pitää päivittää tänne sitten, kun jokin lopullisempi ja yhtenäisempi asetelma on saatu aikaiseksi.


Pieniä punaisia mausteita pitäisi yrittää ujuttaa mukaan siksi, että olohuoneeseemme on ilmestynyt ihana punainen kiikkutuoli.

Tästä se lähtee taas, uudistaminen. Nyt pitää ainakin hankkia uudet verhot, uudet sisustustyynyt, uusi sohva... Ehkä myös hivenen edustavampi huonekasvi. Ihanaa suunnitella!

...vai näin? Huomatkaa erityiset harkitut sisustuselementit kuten ilmalämpöpumpun kaukosäädin. Oikeassa alakulmassa näkyy muuten kiikkustuolia.

Ruokaa!

Ah. Miten ihanaa oli uudenvuodenpäivänä ravintolassa ottaa pihvi mediumina! Miten ihanalta maistui tilkka punaviiniä monen kuukauden jälkeen pojan nukkuessa yöuniaan! Miten ihanaa oli tajuta pastörointimerkintää etsiessä, että eihän tätä tarvitsekaan enää tehdä. Ja sitten pian  tajuta, että vältettävien listalla on uusia juttuja...

Nyt olen siis pojan iho-oireiden vuoksi testausmielellä maidottomalla dieetillä. Joillekin se kuulostaa vaivalloiselta, toisille helpolta muutokselta. Minä olin tuossa jälkimmäisessä kategoriassa mielestäni, sillä olen ollut maidottomalla dieetillä aiemminkin. Kotioloissahan tuota on helppo toteuttaa, kun tietää, mitä suuhunsa pistää. Kahvimaidon tilalla tällä hetkellä suosikkina on mantelimaito.

Sitten minulle jysähti: mites muualla? Voinko minä lähteä enää minnekään kylään tai kaupungille humputtamaan ilman, että joudun nälkäkuoleman partaalle? Suuressa osassa kahvileivistä on maitoa. Jotain ruoan ainesosaa on ehkä käryytetty voissa. Eivätkä edelleenkään kaikki tajua, että laktoositon ja maidoton on aivan eri asioita.

Kotileivonnaisiin ei ole läheskään aina mahdollisuutta saada tuoteselostetta, muuten kuin "minä ehkä laitoin siihen sunnuntaita tai keijua vai oliko se vaseliinia ja aina ennen tein kyllä pullan veteen mutta nyt en ole ihan varma käytinkö kotivinkin vai huomenta suomen reseptiä kun kaardemummakin jäi laittamatta". Joten viikonloppuna kiersimme kyläreissuja oma soijajäätelö kainalossa. Tilanne on hieman kiusallinen sekä kyläilijälle että kyläpaikalle.

Mutta kuten Crash Test Dummiesit lauloivat ehkä koko maailmanhistorian hienoimmin nimetyssä kappaleessa "Mmm mmm mmm mmm", mikäpäs tässä, kun jollakulla on vaikeampaa. Uusimmassa Annassa oli juttu Anna Virmajoesta, fitnessammattilaisesta, joka syö samoja ruokia lähes koko ajan, missäpäin maailmaa tahansa. Hän pakkaa oikeat määrät minigrip-pusseihin, ja kuljettelee pussejaan mukanaan - olipa jopa muuttanut hotellin ammeen kylmiöksi laittamalla sen täyteen jäätä, jotta minigrippien sisältö pysyisi kuosissaan. Itsehän olen syönyt viimeiset kolme päivää samaa nötköttikeittoa, mutta ei takerruta siihen.

Minussa ja fitnessammattilasessa on tietysti eroja. Ei mitenkään hirveän isoja tietenkään. Mutta hän on tehnyt ruokavaliopäätöksensä aivan vapaaehtoisesti ja suhtautuu ruokaan polttoaineena. Minä taasen olen tehnyt muutoksen epäitsekkäästi, mutta osittain vastentahtoisesti, ja pidän kyllä ruokaa yhtenä suurimmista nautinnon lähteistä. Edelleenkään ei puututa siihen nötköttikeittoon.

Ravintoloiden tuoteselosteita syynätessäni huomasin, että maidottomaan ruokavalioon sopii esimerkiksi aika moni Hesburgerin hampurilaisateria (jopa kurkkumajoneesi) sekä Subwaylta parit patongit. Wuhuu, tuota nautintoa (?) odotellessa suuntaamme pojan kanssa kohti kaupunkia.

Ja soijajäätelö mahtunee edelleenkin takapenkille.

Inspiraatiooo!

Syksyllä vietin aikaa television ääressä, kun en enää oikein pystynyt liikkumaan ja aika kävi piiiitkäksi. No nyt telkkarihetkiä tulee vietettyä poikaa ruokkiessa. On se hullua - nyt poika suoriutuu syömisestä itse, kohta minun pitää lappaa ruoka suuhun, ja tämäkin rentoutumishetki katoaa kuin piparkakkutalo harakoiden suihin. 

Kuva täältä 

No eilen sain aivan mielettömän idean telkkarista. Ohjelma oli Sarah 101, jossa tehtiin lastenhuoneita. Seiniä koristeltiin tapetista leikatuilla eläimillä. Ennen pojan syntymistä suunnittelin lastenhuoneeseen isoja eläinaiheisia seinätarroja, mutta en ole löytänyt mieleisiä. Joten nyt aion yrittää tehdä itse noita tapettieläimiä (jos vaan mies antaisi luvan amatöörin remppa-aikeille). Pakko kirjata aie tänne, jotta se joskus tulee toteutettua. Alla kuvia huoneesta melkein tyhjillään parin vuoden takaa muuton ajoilta.

Seinien väri on hennon sinertävä, lattia suhteellisen tummaa laminaattia, listat ja katto valkoiset. Huone on aika pikkuinen, joten sen kuvaaminen on nyt paremman kameran puutteessa hivenen haastavaa.

Suurinpiirtein tältä huoneessa näyttää nyt

Tällä hetkellä huone on todella vähällä käytöllä, lähinnä vierashuoneena ja pojan ulkoiluvermeiden säilytyspaikkana. Siksi ei haittaisi, vaikka siellä vähän ähertäisi ja remppailisi. Oiii, sormet syyhyäisivät!

Katsotaas, miten pian voi laittaa uusia kuvia. Kiitoskorteista päätellen vuonna 2015.

Hakusanoja

Kommenttien puutteessa kerron vielä teille armaat lukijamme, millä hakusanoilla blogiimme on päädytty (ja todennäköisesti ei ole löydetty sitä, mitä on haettu).

Blogiin on tultu mm. seuraavilla hakusanoilla:

• tyylivinkkejä syksyyn/syksyn tyylivinkit
• Tällä hakusanalla on päädytty blogiimme huolestuttavan useasti. Älkää noudattako niitä!
• koristearonia marja
• Älkää hyvät ihmiset tulko tänne etsimään puutarhavinkkejä, katsokaa vaikka se "Miksi?"-postaus, ja sieltä se meidän etupihan kukkapenkki. 
• isoäidin neliöt/isoäidin neliöt hello kitty/isoäidin neliöitä
• Ylipäänsä nämä käsityöaiheiset haut johtaen minun räpellyksiin ovat aika pelottavia. Nämä hommat olisivat enemmänkin Jennin heiniä!
• kumpparit
• Onpa tultu myös hakusanalla "seksikkäät kumpparit", jota suuresti ihmettelen.
• mulla taitaa olla idententtikriisi
• Idententtikriisi onkin vakava paikka.
• nilkkani
• Hmmm?
• pöllö tarra
• luumusose raskaus
• Joo sitä luumusosetta kannattaa syödä välillä.
• vauvan vaatteet kannattaa pestä
• ... ja se neuvo kannattaa hankkia juuri täältä!
• pöllö sisustustarra
• Joku muukin siis tykkää näistä!
• silmälasit lukio
• purjehtijanainen
• paljasteli pysäkillä
• Tämä on kyllä kaikista mystisin hakusana, jolla on hurautettu tänne.
• tuuli matinsalo danonino mainos/ärsyttävät mainokset/Blingströmit

Tolokkuna!

Minä olen mielestäni saanut viime päivien aikana aivan älyttömästi hommia tehdyksi. Ensinnäkin kiitoskortit saapuivat ja ne ovat nyt kuorissaan valmiina lähtöön pitkin Suomea, osa jo matkalla. Wuhuuuu!

Sen lisäksi tein karhulle kaveriksi oravan, vaikkakin taas hieman suunnittelematta. Valkoinen kynä olikin huomattavasti mustaa paksumpi, joten samaan pikkutöherrykseen ei ollut mahdollisuuksia.

Karhu ja orava

Seuraavana listalla olisi joukkoon kolmas, joko hirvi tai kettu. Pystykuva olisi noiden kaveriksi kiva, joten todennäköisempi vaihtoehto on hirvi.

Niin luminen ja huurteinen masto, ettei näe edes läpi.

Kuusia raskaassa lumitaakassa.

Sen lisäksi ollaan pojan kanssa rampattu pitkin kylää lenkeillä, ja vähitellen housuissa alkaa tuntua väljyyttä, jessss! (Vaikka tehokkuus on edelleen aika matalaa tasoa, kun on aikaa pysähtyä katselemaan puiden huojumista, hömötinttiä, punatulkkua, lumista mastoa, oravan käpyjätteitä, mielenkiintoisia jälkiä...)

Näiden saavutusten lisäksi olen saanut vihdoin tehtyä Jennille lupaamani palveluksen, olen saanut joulun pois nurkista (juurikin tällä hetkellä harakat avustavat siinä hommassa nokkimalla pihalla piparkakkutaloa poskiinsa), olen vaihtanut ruokavalioni onnistuneesti maidottomaksi, olen nähnyt ystäviä, katsonut välillä peiliinkin... eli toisin sanoen olen ollut aika nohevana ja tolokkuna!

Loppuun vielä tekin saatte ihastella lumisten kuusien huojumista. Ja ennen kuin joku soittaa minulle valkotakkiset miehet, haluan muistuttaa, että olen suuri luontodokumenttien fani, joten puiden huojumisen tarkkailu ja ihastelu johtuu ihan vain siitä. Korkeintaan voi huolestua siitä, että olen vihdoin saanut pitkään roikkuneita asioita tehdyksi.

Ilveskarhutaiteilu

Löysin eilen netistä ihanan julisteen, jonka melkein tilasin. Sitten ajattelin, että enpä vielä tilaakaan, vaan otan kuvasta inspiraatiota omaan piirrokseen. Haluaisin nimittäin sisustaa pojan huonetta kaiken maailman eläimillä. Ja niin kuin minulla usein tällaisten hommien kanssa käy, niin minä tehhä hurruutan sen suurempia ajattelematta tahi suunnittelematta.

Otan paperia ja kynän. Pah, tässä ei mitään luonnosteluja tarvita, suoraan paperille vaan mustalla kynällä.

Ja niin karhun suu menee vähän pilalle ja koko elukka muistuttaa hieman ilvestä.

Ryhdyn vähän koristelemaan. Paperiin tulee suttua.

Koristelen lisää. Lisäilen marjoja, murkkuja, aaltoja, lintuja ja havuja. Lisäilen myös vahingossa suttua paperiin.

Koristelen lisää. Tulee tähtitaivasta ja lumihiutaleita. Sitten koristelen lisää, eikä suun outoutta edes enää huomaa.

Tadaa! Karhupiirros kehyksissä. 

Leikkaan paperin suurin piirtein sopivaksi kehyksiin (jotka osoittautuvat vinoiksi). Mittaamattomuus kostautuu: karhu tulee liikaa oikeaan reunaan. 

Onpahan ainakin ite tehyn näköinen.  (Myös kehys, vaikka se on kyllä ihan ostettu.)

Seuraavaksi kokeilen ehkä oravaa.

Lenkillä

Meiän koti sieltä pilkistää

Aah. Talvinen maisema on vaan niin kaunis! Me asutaan aika korkealla, joten usein meidän kylillä on enemmän lunta kuin lähiympäristössä. Nytkin puut on ihan "boldattuja". On niin ihanaa kuljeskella kylillä vaunuja työnnellen.

Tässä vaiheessa mielessä liikkuu myös se, että voisi alkaa taasen kunnolla liikkumaan. Niin kuin vähän urheilemaan. Kuljeskelun voisi vähitellen vaihtaa kunnon lenkkeihin.

Noihin kun potkaisisi, niin saisi kyllä niskaan lunta!

Koti ja kuu

Ulkoilma piristää kummasti päivää, niin ettei tarvitse edes ottaa päikkäreitä. Ja kun poikakin nukkuu vaunuissa, on lenkit nyt sitä kaipaamaani omaa aikaa. Pitää vaan nyt toivoa, ettei tulisi hurjia pakkasia. Viime vuonna näihin aikoihin pakkanen puraisi poikki lenkki-intoni.

Kuten näistä kuvista voi päätellä, lenkit eivät ole vielä kovin tehokkaita. Mutta olenpa ottanut muutaman juoksuaskeleen vaunuja työnnellessänikin. Vähän sillä tavalla kokeilumielessä, että jaksaisko sitä vetäistä pian koko kiekan juoksemalla...

Erään mammakaverin kanssa oli puhetta, että tässä vaiheessa kannattaa käydä "intervallilenkeillä". Katsos, ei tarvitse sanoa ääneen, ettei vielä jaksa koko matkaa. Näppärää!

Voisin tässä tunnustautua myös intervallisiivoojaksi - ei sitä kaikkea jaksa kerralla tehdä.