Keskittymisen kaipuu

Eilen se läjähti kasvoilleni, kun katselin remppahommissa raatavaa miestäni, jonka fokuksessa siinä hetkessä oli laattojen suoruus. Se, mitä olen koko poikasen vauva-ajan kaivannut. Se ei ole oma aika, jonka perään joskus aiemmin täällä haikailin. Viihdyn vallan hyvin kotona miehen ja pojan kanssa - en minä heistä mitään lomaa tarvitse.

Minä tarvitsisin hetkiä, jolloin voisin keskittyä.

En ole keskittynyt viime kuukausina oikein mihinkään muuhun kuin poikaan. Jos laitan pyykkejä, vahdin silti poikaa. Jos luen uutisia, vahdin silti poikaa. Jos pistän kahvia maitoon, vahdin silti poikaa - ja kupissa saattaakin olla mehukeittoa.

SIKSI lumitöiden tekeminen tuntuu välillä taivaalliselta. Tai vaikka siivoaminen yksin. Ruohon leikkuu. Pystyy keskittymään vain siihen. Ja tuollaiset hommat on helppo perustella myös perheen toiselle osapuolelle, joten lastenhoito järjestyy mukisematta. Mutta auta armias, jos syynä on vaikka meikkaaminen, hiusten laitto, suihku, kaupunkireissu... Silloin se kuulostaa tuolta edellä mainitulta omalta ajalta, ja kommenttina on pahimmillaan "etkö halua olla poikasi kanssa".

Jos ihminen keskittyy pelkkään ruokaan, hän on todennäköisesti syömishäiriöinen. Jos keskittyy vaikka pelkästään urheiluun ja kuntoiluun, on pakko-oireinen terveyintoilija - hoidon tarpeessa. Jos keskittyy pelkästään lapseensa on - noh - äiti. Semmoinen oikeastaan ihan valioyksilö (jos vain pää kestää siis).

Mikään ei ole ihanampaa, kuin viettää aikaa pojan ja perheen kanssa, ja keskittyä vain siihen hetkeen. Heitellä kiviä, syödä puolukoita ja mustikoita suoraan metsästä, opetella sanoja, ihmetellä. Mutta vaihtelu virkistää.

Olisiko siis aika aloitaa jokin uusi harrastus? :D

Kesäkuulumisia

Olette varmaan ihmetelleet, miksi en ole kirjoittanut hetkeen (jos muutamaa kuukautta voi hetkeksi sanoa). Noh, ollaan vietetty kesää Thaimaassa, Intiassa ja Pääsiäissaarilla samoillen, käyty hankkimassa kulinaristisia elämyksiä Ranskan kaakkoisosista ja harrastettu pihalla joogaa samalla, kun kotipuutarhan porkkanat, kurpitsat, herneet ja muut ovat kohisten kasvaneet. 

Eiku. 

Taisi tauon alku ajoittua aika hyvin siihen, kun poikasemme lähti rivakammin liikkeelle. Sen jälkeen on vietetty kesää pitkin taloa, joka nurkassa on tillistelty, olisiko kivoja johtoja tai pistorasioita. Piha on myös kova juttu, josta olen iloinen. Mikään ei ole pojalle varmaan mukavampaa kuin päästä mönkimään ulos. Niin ja syömään ulos. Ulkona syömisen kulinaristisiin elämyksiin kuuluvat pojalla multa, hiekka, kivet, nurmikko ja muut. 

Niin ja kotipuutarha jäi tänäkin kesänä haaveeksi, poika tosin paikkailee tätä puutetta piilottelemalla porkkanoitaan pitkin taloa, esimerkiksi kenkiin, astianpesukoneeseen ja minulle vielä tuntemattomiin paikkoihin. Sitten se löytää puoliksi mustuneita porkkanoita kuorrutettuna parilla hiuksella jostain - ja ei ole riemulla rajaa. Ai niin - on meillä kaksi mustaviinimarjapensasta! (Joiden marjat syötiin varmaan parilla ulkoilukerralla, joten mitenkään hirveän hedelmällisitä pensaista ei ole kyse.)

Kävimme kyllä kesäreissulla etelässä, Helsingissä nimittäin. Autoilimme sinne maltillisella lapsiperhetahdilla. Takaisin tulimme pojan kanssa junalla, isi tuli perässä hakien vauhtia Tallinnasta. Ei jaksanut meidän pippurinen poika autoilua, vaan harjotti huutojoogaa autossa niin, että vanhemmilla meinasi päästä itku. Silloin on parasta vaihtaa menopeliä, hyppäsimme kiskoille. Ja kylläpä siellä maistui pojalle kyyti. Ja isi keikkui onnessaan laivalla, tosin varmaan keikutti vielä maissakin.

Niin, arki se vei tämän äidin ajan ja inspiraation kirjoittamisesta. Mutta toivottavasti te olette vielä siellä, ainakin saksalaiset ja venäläiset, sillä nyt alkaa uusi yritys!

(Ja älkää nyt kukaan ajatelko, että toiveissa olisi mitään muuta uutta yritystä kuin blogiin kirjoittaminen. Poika on ihana, maailman ihanin, mutta yksi meille tässä vaiheessa kiitos!)