sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ovikulttuuria muuttamassa & blogin ensimmäinen äänestys

Katsopa tarkemmin ympärillesi, kun seuraavan kerran olet kävelyllä keskellä omakotialuetta. Tiiraa ihmisten pihoihin ja katso kunnolla taloa. Talot saattavat olla joltain osin hyvinkin näyttäviä, mutta usein joku asia on unohdettu. Nimittäin ovi.

Ennen olimme tylsiä.
Suomessa ovet ovat kertakaikkisen tylsiä. Liian usein talon väkeä ja vieraita vastaanottaa valkoinen ovi ristikkoikkunalla. Juuri niinkuin meilläkin (ennen).

Eteisrempan yhteydessä päätin toteuttaa unelmani. Edellisestä tekstistä huolimatta uskallamme siis juuri ja juuri remontoida. Minä olen pitkään halunnut persoonallisen oven englantilaiseen tyyliin: vaikka talo olisi norsun läjän värinen, voi ovi olla vaikka kirkkaan punainen tai laivaston sininen. Ehkä jopa kiiltelevä musta.

Nyt meillä on sininen ovi pyöreällä ikkunalla. Jos siitä ei tule hyvä mieli, niin eteisen tapetti viimeistään saa olon aurinkoisemmaksi. Mielestäni ovemme kuvastaa nyt paljon paremmin meitä. Meillä on mielikuvitusta, meillä on kivaa, meillä on oma koti, joka on erilainen kuin naapurin talo. Me muutamme suomalaista ovikulttuuria! Tosin se on aika vaikeaa, kun asuu noin 500 asukkaan kylässä päättyvän tien varrella.

Mutta pitäisikö ulkoasulle tehdä muutakin? Alla pari hahmotelmaa mahdollisista muutoksista ja myös talomme nykyinen ulkoasu. Mikä näyttää parhaimmalta? Kommentoi, saatat vaikuttaa!


lauantai 28. syyskuuta 2013

Rakentavaa pohdintaa

Meidän viereiselle tontille alkaa nousta talo. Ihailtavaa. Sillä meistä ei olisi ikinä rakentajiksi. Ei kertakaikkisesti. Miksikö? Minäpä kerron.

Meillä on suhteellisen sama maku, kysymys ei olisi siitä. Meidän luonteilla vaan koko prosessi olisi tuomittu epäonnistumaan. Pitkään aikaan mies ei päästänyt minua yksinään kauppaan (ainakaan vaikkapa ennen juhlia), koska minun ruokamitoitukseni on väärä. Jos mies sanoo "tuopa omenoita", minä tuon ehkä kaksi ja puoli. Jos mies sanoo "tuopa juhlajuomaa", niin minä tuon pullon viiniä, joka jaetaan minun, miehen ja yhdeksän muun kanssa. Ai niin ja jos minä keitän makaroneja, riittää siitä ehkä juuri ja juuri kahteen annokseen, vaikka keittäessäni olen pari kertaa vielä hurauttanut niitä lisää.

Joten jos me rakentaisimme, minun kontolleni ei voisi kyllä jättää mitään materiaalihankintoja. Minun "kyllä tämä riittää" riittäisi ehkä puoleen väliin (ja talossa on hyödyllistä olla kaikki seinät ja mieluiten myös katto ihan koko matkalla).

Sen lisäksi minun on vaikea tehdä päätöksiä, jos valinnanvaraa on paljon. Tai oikeastaan, vaikka olisi valittava kahdesta vaihtoehdosta. Kaikki lähemmät ihmiset tietävät, että ravintolassa minun on mahdotonta valita nopeasti annosta, vaikka todennäköisimmin otan aina lohta tai muhevan pihvin. Silti valinnan vapaus saa minut hämääntymään.

Rakennusprosessi venyisi, kun pohtisin erilaisia lattia- ja seinämateriaaleja ja niiden värejä. Sitten se venyisi lisää, kun materiaaleja tilattaisiin liian vähän. Siinä kun minä tilaisin liian vähän ja liian hitaasti, olisi miehellä mennyt jo moneen kertaan hermot. Hän stressaisi kaikesta, mistä stressata voi. Minä en varsinaisesti stressaisi, tuskailisin vain valinnan vaikeutta. Ja mies stressaisi siitäkin, kun minä en ottaisi asiaa sen vaatimalla vakavuudella (eli hänen mielestään hirveällä stressaamisella).

Todennäköisesti saisimme talon valmiiksi, mutta olisimme sitten niin uupuneita, että piha jäisi laittamatta. Sitten parin kolmen vuoden päästä rakentamisesta minä tilaisin pihaan liian vähän multaa, liian vähän nurmikon siemeniä ja liian pienen kaivinkoneen liian lyhyeksi aikaa. Ja mies stressaten levittelisi multia ja siemeniä.

Kaikista todennäköisintä on, että minä en osaisi edes päättää, minne meidän kannattaisi rakentaa.

Me emme siis ole rakentajia, me olemme ostajia (ainakin niin kauan, kun talopakettimarkkinoilla ei ole vaihtoehtoa "avaimet yllättäen käteen").

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Runotyttö

Eilen silmieni eteen tupsahti jostain sanoja menneisyydestä, suuri saavutukseni, runokokoelma. Mitä riimien hurmaa, mitä nokkeluutta ja töksähtelevyyttä samaan aikaan, heittomerkkejä... Sitä kaikkea oli teos Runoja  1993 - 1996, johon oli koottu parhaimpia väläyksiä äidin puhtaaksi kirjoittamana.

Siitä tuli mieleeni, miten ahkerasti jossain vaiheessa elämääni kirjoittelin runoja ja tarinoita ja tein omia sävellyksiä. Osallistuin jopa paikalliseen runoprinssi ja -prinsessa -kilpailuun omilla runoillani, vaikka arvostelun kohteena oli nähtävästi enemmänkin lausuminen.

Riimirunot olivat pitkään pop, kunnes kaverini kanssa rupesimme tekemään riimittömiä runoja hieman huumorimielellä, kirjoittaen teinityttöjen tajunnanvirtaa paperille. Ja se oli tietysti hauskinta maailmassa. Silloin tällöin paperille tuli jotain hienoakin, ainakin niin muistelen. Kyseiset Suomen kirjallisuuden helmet ovat lienee ystävälläni edelleen jossain tallessa, ja jos eivät ole, niin olen syvästi, syvästi pettynyt.

Tässä kuitenkin pari maistiaista ala-asteen ensimmäisten luokkien aikaan syntyneistä tuotoksista. Aivan varmaksi en muista, mitä lausuntakilpailussa esitin, mutta muistaakseni joku kissa-aiheinen oli repertuaarissani. Voi niitä aikoja!

Vanhojen runojen innoittamana ajattelin rustata pitkästä aikaa riimirunon. Aiheeksi valikoitui (yllättäen) meidän pieni pöperöpää, vaippapöksy, räkänokka, joka syntyi lokakuun lopulla, vaikka laskettu aika oli kuun puolessa välissä. Nyt, olkaa hyvät, runotyttö kaivaa taitonsa esiin jostain aivonystyröiden sotkuisesta verkostosta.


Pojalle

Kun taivas jo pilvistä räntää sylki,
alkoi tyhjältä tuntua äidin kylki.
Liian täydeltä kylkien alta,
navan kohdalta valtavalta.
Kuiskasi: “Tule jo poikani pieni:
on syksy! Kasvaa pihalla sieni.”
Ei tullut poika, köllötti vielä,
liian hyvätkö oltavat siellä.

Synkkeni ilmat, viileni tuuli.
“Milloin, milloin?” poikakin kuuli.
Äiti unelmoi äänistä omien lasten,
niin poika varpaansa painoi mahaa vasten.
Äiti hipelöi niitä kuin helminauhaa
löysi niiden välistä viikoksi rauhaa.

Sitten jo pöllähti maahan viti.
“Syksyllähän sinun tulla piti,
kun lehti on irti ja kypsä on jyvä.”
Mutta lumen valkeus oli pojalle hyvä.

Tuiskussa ajoi mies ja nainen,
ja ennen kuin päivä oli kokonainen
tapahtui jotain: perhe lisi
oli huoneessa poika, äiti ja isi.
Elämä kuin vain siinä ja silloin,
unohtui odotus päivin, illoin.

Katsoivat lastaan, ja lapsi heitä,
hetkessä onneen peittyneitä,
hymyissä sitä jotain kadehdittavaa,
jota ostaen hakevat eivät ikinä saa.
Sanoi äiti, tyyni ja väsynyt:
“Juuri sinun piti tulla ja juuri nyt”

maanantai 16. syyskuuta 2013

Ihmeellinen syksy

Tänään alkoi syksy. Niin minä päätin, kun ulkoiluun tarvittiin edellisiä päiviä huomattavasti enemmän vaatetusta. Tuulikin ihan eri tavalla, niin kovaa, että lehdet ja havunneulaset lensivät kuin sadekuuroina. Puut ovat pukeneet tänä syksynä päälleen parhaimpaansa, muotina näyttäisi olevan monivärisyys. Monien puiden latvat helottavat punaisina tai kirkkaan keltaisena, alempana on jotain muuta. Esimerkiksi tuo meidän poika.

Poika ei viime syksynä ehtinyt näkemään syksyä, sillä hänen syntyessään lokakuun lopulla oli täällä maassa jo lumi. Nyt hän pääsee maistelemaan sitä ensimmäistä kertaa. Kaikki on niin ihmeellistä: tuulessa humisevat puut, irtoavat lehdet, maasta puskevat sienet, päättömänä surisevat pörriäiset. Miten mukavaa onkin katsoa tuota ihmettelyä vierestä! Sitten ihmettely muuttuukin hetkessä mullan syömiseksi, sienien muussaamiseksi (jota totta kai yritän kovasti estellä) ja karkuun konttaamiseksi.

Tämän syksyn ihmeisiin on kuulunut keittiössä myös banaanikärpästen lauma. Niiden ja isompien sukulaistensa myötä pojan ensimmäisiin sanoihin kuuluu "pääpä" eli 'kärpänen'.

Tuota sanoja latelevaa, konttaavaa ja ihmettelevää poikaa ei voikaan enää sanoa vauvaksi. Ensimmäisiin synttäreihin on vielä reilu kuukausi aikaa, mutta vauvavuosi taitaa olla ohi. Luuletko lukevasi haikeita sanoja? Päin vastoin! Vahvalla temperamentilla varustetusta vauvasta on kasvanut rohkea ja huumorintajuinen pikkupoika, jonka kanssa voi jo tehdä vaikka mitä. Meidän viime syksyn ihmeestä on tullut tomera syksyn ihmettelijä.


Ei parasta ennen, vaan parasta NYT.




perjantai 13. syyskuuta 2013

Luettuja

Keväällä iltojen valaistuessa sain vihdoin aikaseksi ruveta lukemaan. Illat kuluivatkin pääosin nenä kiinni kirjassa monta viikkoa. Yksi kirjoista on njähtävissä vasemmalla. Okei - se oli ehkä surkein tapaus, mutta sen verran herätti tunteita kannellaan, että nappasinpa kuvan. Ja ei, romanttiseksi kioskikirjallisuudeksi tuota opusta olisi vaikea kuvailla, paremminkin se oli kuvaus lamasta. Mikä pettymys!

Pettymyksen tunne oli kuitenkin suorastaan laimea verrattuna siihen, mitä tunteita herättivät Khaled Hosseinin pääosin Afganistaniin sijoittuvat Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika. On hullua ajatella, että elämä voi olla muutakin kuin tätä möllöttelyä täällä pohjoisessa. Että on ihan "normaalia", että ihmisiä omalta kadulta tai kylästä kuolee massoittain sodan ja väkivaltaisuuksien myötä. Että ajan kuluessa eteenpäin menee ihmisen (ja varsinkin naisen) kunnioitus niin paljon alaspäin. Että joillekin se, mitä minä luin kirjan lehdiltä, on totta. Kirjojen henkilöiden tarinat ovat tietysti fiktiivisiä, mutta maan historia kerrotaan nähtävästi pääosin todenmukaisesti. Ja minä murehdin viime viikolla yhden päivän sitä, että ajoin pojan rattailla karvaisen perhosentoukan päälle.

Sen suuremmin kirjoja arvostelematta kyseiset teokset saivat taas minut muistamaan, miksi kirjoja pitäisi lukea ja miksi niitä haluan lukea. Niiden avulla pääsee ja joutuu vaikka minne! Joutuu lomalle Espanjaan kuulemaan lamaselostuksia ja faktoja rakentamisesta (vaikka luuli lukevansa suurta rakkaustarinaa), joutuu keskelle sotatantereita, pääsee näkemään valonpilkahduksia... SIIS VOI ETTÄ, LUKEKAA IHMISET, LUKEKAA!!! Jokaisella ihmisella on varmasti lukemattomia lukemattomia kirjoja.

Tähän loppuun pari  koskettavaa sitaattia kirjasta, jota luen päivittäin edessäni miltei kaljupäinen minikokoinen ihminen, joka istuu potalla:
"Rautatieasemalla on saapuvia ja lähteviä junia."
"Onpa kaupungissa paljon liikennettä!"
(Wolf, T. 2011. Ensimmäinen kirjani. Ajopelit)

maanantai 26. elokuuta 2013

Keskittymisen kaipuu

Eilen se läjähti kasvoilleni, kun katselin remppahommissa raatavaa miestäni, jonka fokuksessa siinä hetkessä oli laattojen suoruus. Se, mitä olen koko poikasen vauva-ajan kaivannut. Se ei ole oma aika, jonka perään joskus aiemmin täällä haikailin. Viihdyn vallan hyvin kotona miehen ja pojan kanssa - en minä heistä mitään lomaa tarvitse.

Minä tarvitsisin hetkiä, jolloin voisin keskittyä.

En ole keskittynyt viime kuukausina oikein mihinkään muuhun kuin poikaan. Jos laitan pyykkejä, vahdin silti poikaa. Jos luen uutisia, vahdin silti poikaa. Jos pistän kahvia maitoon, vahdin silti poikaa - ja kupissa saattaakin olla mehukeittoa.

SIKSI lumitöiden tekeminen tuntuu välillä taivaalliselta. Tai vaikka siivoaminen yksin. Ruohon leikkuu. Pystyy keskittymään vain siihen. Ja tuollaiset hommat on helppo perustella myös perheen toiselle osapuolelle, joten lastenhoito järjestyy mukisematta. Mutta auta armias, jos syynä on vaikka meikkaaminen, hiusten laitto, suihku, kaupunkireissu... Silloin se kuulostaa tuolta edellä mainitulta omalta ajalta, ja kommenttina on pahimmillaan "etkö halua olla poikasi kanssa".

Jos ihminen keskittyy pelkkään ruokaan, hän on todennäköisesti syömishäiriöinen. Jos keskittyy vaikka pelkästään urheiluun ja kuntoiluun, on pakko-oireinen terveyintoilija - hoidon tarpeessa. Jos keskittyy pelkästään lapseensa on - noh - äiti. Semmoinen oikeastaan ihan valioyksilö (jos vain pää kestää siis).

Mikään ei ole ihanampaa, kuin viettää aikaa pojan ja perheen kanssa, ja keskittyä vain siihen hetkeen. Heitellä kiviä, syödä puolukoita ja mustikoita suoraan metsästä, opetella sanoja, ihmetellä. Mutta vaihtelu virkistää.

Olisiko siis aika aloitaa jokin uusi harrastus? :D


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kesäkuulumisia

Olette varmaan ihmetelleet, miksi en ole kirjoittanut hetkeen (jos muutamaa kuukautta voi hetkeksi sanoa). Noh, ollaan vietetty kesää Thaimaassa, Intiassa ja Pääsiäissaarilla samoillen, käyty hankkimassa kulinaristisia elämyksiä Ranskan kaakkoisosista ja harrastettu pihalla joogaa samalla, kun kotipuutarhan porkkanat, kurpitsat, herneet ja muut ovat kohisten kasvaneet. 

Eiku. 

Taisi tauon alku ajoittua aika hyvin siihen, kun poikasemme lähti rivakammin liikkeelle. Sen jälkeen on vietetty kesää pitkin taloa, joka nurkassa on tillistelty, olisiko kivoja johtoja tai pistorasioita. Piha on myös kova juttu, josta olen iloinen. Mikään ei ole pojalle varmaan mukavampaa kuin päästä mönkimään ulos. Niin ja syömään ulos. Ulkona syömisen kulinaristisiin elämyksiin kuuluvat pojalla multa, hiekka, kivet, nurmikko ja muut. 

Niin ja kotipuutarha jäi tänäkin kesänä haaveeksi, poika tosin paikkailee tätä puutetta piilottelemalla porkkanoitaan pitkin taloa, esimerkiksi kenkiin, astianpesukoneeseen ja minulle vielä tuntemattomiin paikkoihin. Sitten se löytää puoliksi mustuneita porkkanoita kuorrutettuna parilla hiuksella jostain - ja ei ole riemulla rajaa. Ai niin - on meillä kaksi mustaviinimarjapensasta! (Joiden marjat syötiin varmaan parilla ulkoilukerralla, joten mitenkään hirveän hedelmällisitä pensaista ei ole kyse.)

Kävimme kyllä kesäreissulla etelässä, Helsingissä nimittäin. Autoilimme sinne maltillisella lapsiperhetahdilla. Takaisin tulimme pojan kanssa junalla, isi tuli perässä hakien vauhtia Tallinnasta. Ei jaksanut meidän pippurinen poika autoilua, vaan harjotti huutojoogaa autossa niin, että vanhemmilla meinasi päästä itku. Silloin on parasta vaihtaa menopeliä, hyppäsimme kiskoille. Ja kylläpä siellä maistui pojalle kyyti. Ja isi keikkui onnessaan laivalla, tosin varmaan keikutti vielä maissakin.

Niin, arki se vei tämän äidin ajan ja inspiraation kirjoittamisesta. Mutta toivottavasti te olette vielä siellä, ainakin saksalaiset ja venäläiset, sillä nyt alkaa uusi yritys!

(Ja älkää nyt kukaan ajatelko, että toiveissa olisi mitään muuta uutta yritystä kuin blogiin kirjoittaminen. Poika on ihana, maailman ihanin, mutta yksi meille tässä vaiheessa kiitos!)

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Ensimmäinen (?) äitienpäivä

Kohta saan virallisesti viettää ensimmäistä kertaa äitienpäivää äitinä. Paras lahja olisi, että poika osaisi sanoa "äiti", mutta siihen menee todennäköisesti vielä hetki. Huomenna poika on puoli vuotta, ja hän osaa ryömiä, pyöriä, istua syöttötuolissa, ottaa vauhtia sitterissä, osoittaa omaa tahtoa (esim. kirkua, jos ottaa pois mieleisen jutun, kuten kaukosäätimen, kirjekuoren, muovipussin, imurin...), purra kahdella hampaallaan, sukeltaa, läiskyttää vettä, rapsuttaa, nauraa ääneen, äännellä mm. "väy-väy-väy", soittaa kitaraa ja pianoa, nojata päänsä käteen, tarttua esineisiin, vaihdella niitä kädestä toiseen ja laittaa suuhun, paukuttaa niillä pöytää sekä uusimpana ihan selvästi tahalleen tiputtaa.


Pikkuinen tonttunen ja joulupukki


Hän ei osaa nukkua koko yötä heräämättä tai syömättä, ei osaa syödä tuttipullosta eikä oikein nokkamukistakaan, eikä osaa myöskään pyöräillä, vaikka pyöräilykypärä jo odottaa kaapissa sinkuttajaa.

Kahtena viimeisenä äitienpäivänä olen ollut raskaana. Toisella kertaa hyvin onnellisesti ja vähän jo paksusti, ensimmäisellä kerralla ehkä karmeimmalla tavalla, mitä voi: tietäen, että kohdussa elämä on jo lakannut. Äitienpäivä on minulle nykyään muistutus siitä, miten vaikeaa on tulla ihan oikeaksi äidiksi ihan oikealle elävälle lapselle. Ja nyt myös tiedän, miten ihanaa se loppujen lopuksi on. Tulevina äitienpäivinä tulen varmaan entistä paremmin huomaamaan, miten vaikeaa äitiys on. Viime viikon ryömimisinnovaation jälkeen talossa on alkanut kuulua ensimmäisiä kertoja ihan oikeasti "Ei".

Niin - vaikka äitienpäivä ei ole minulle pelkkää iloa, on pakko myöntää, että suurillakin takaiskuilla voi olla hyviä vaikutuksia. Vuoden työkokemus on yksi niistä, MUTTA kaikista suurin on se, että meillä on JUURI TÄMÄ poika. Minä saan olla äiti ihanalle pippuriselle pallerolle, joka potki mahani helläksi, joka kirkui ja huusi, paskoi ja puklasi tiensä meidän sydämiimme heti ensimmäisistä päivistä alkaen.
"Äiti, sää oot niin NOLO!!"



Poeka <3



perjantai 12. huhtikuuta 2013

Arjen ihanuutta

Huonot unet - väsymys - paremmat unet - reissu - hammas - synttärit - ARKI!

Siinäpä viimeiset pari kuukautta nopeasti kelattuna. Nyt se on taas koittanut (hetkeksi), ihana tasaisen junnaava arki. Ja tuossa lauseessa ei ole mitään ironista, vaan se on Täyttä Totta. Välillä on aivan autuaallisen ihanaa taas syödä tiettyyn aikaan, juoda kahvit tiettyyn aikaan, lähteä vaunuilemaan, nukkua päikkärit ja järjestellä kotia. Käydä hakemassa postit Aino-tossuissa, viedä roskat, pitää ruoka-puklu-hammastahna-läikkäisiä kotihousuja, surautella pakastimen viimeisiä marjoja kaiken maailman smoothieiksi (sana, jota inhoan, käytän tästedes tuon kammotuksen tilalla sanaa... pehmykkä) ja surffailla netissä. Siis miten ihanaa onkaan selailla kaiken maailman sivustoja taas, kun joku tyhmä Elämä ja Oikea Tekeminen on harrastustani haitannut.

Arjen kiemuroissakin on nimittäin ytyä ja jännittävyyttä, tällä viikolla olen esimerkiksi kohdannut Vihamielisen Sosekeiton, joka pyrki pulpahtelullaan sokeuttamaan silmäni. Sitten eräs uusi valokuvakehys päätti tippua sormeni päälle, ja rikkoutunut lasi nappasi sormestani palasen. Sen lisäksi olemme ihmetelleet pojan kanssa kotihämähäkkiä, jonka nimesimme Kerkoksi. Kerkko ei jaksanut seuraamme, vaan on nyttemmin pysynyt piilossa. Sen sijaan eilen löysin kodinhoitohuoneesta vyöihrakuoriaisen, joka ei aiheuttanut yhtä innokasta seuraamista, vaan nopean kiinnioton ja huoneistosta poistamisen.

Noh, tästä arjesta ei voi nauttia kovinkaan pitkään, sillä jo parin viikon päästä taas juhlitaan, sitten taas reissataan. Ja Kelakin ilmoitti kirjeessään, että vanhempainvapaata on jäljellä enää noin kolme kuukautta. KOLME KUUKAUTTA?!? Hullua, kertakaikkisen hullua, sanon minä.

Nyt nauttimaan viikonlopusta. Jospa armas mieheni illalla laittaisi pojan mentyä nukkumaan minulle denaturoitumaan viiniä - kuten hän viime viikolla auliisti ja romanttisesti ilmaisi tehneensä.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Täällä taas!

Otan kahvia. Syön ruokaa. Katson televisiota. Ulkoilma on ihanaa. Tätä polveilevampiin lauseisiin ei viime viikkoina ole ollut rahkeita. Pikkuinen poikamme on päättänyt laittaa unensa rikki. Ja vaikka päivisin väsymystä itsellä ei suuremmin ole, niin robottimainen olotila on vallannyt kehon, ja inspiraatio ja luovuus ovat... Mitäs ne nyt oikein ovat? Jotain, mitä laitetaan leivän päälle?

Jos tätä olisi ollut yhdessä alkuviikkojen sisällä oloon ja liikkumattomuuteen, olisi varmasti mieli ollut matalalla. Nyt kevättalvisessa auringonpaisteessa asia on ihan siedettävissä. Ja menoa riittää. Tässäpä pieni listaus, mitä mammajuttuja olen ainakin ehtinyt pojan pian viisikuukautisen elämän aikana tekemään:

  • olen käynyt perhekahvilassa,
  • vauvamuskarissa,
  • vauvauinnissa,
  • vaatekutsuilla,
  • vauvabiossa,
  • pysäköinyt perheparkkiin,
  • imettänyt julkisella paikalla,
  • noudattanut imetysdieettiä
  • leiponut (mutta EN pullaa),
  • liittynyt facebookin kirppisketjuihin...
Joten voinen todeta olevani mammautunut. Ainakin vähän. Nyt minä mennä nukkumaan. 

ZzZ.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...