Hups, unohdin otsikon, joka kuuluu näin: "Luopumisen tuskaa"

Se pakkaaminen on niin mukavaa hommaa, että ajattelin kirjoittaa siitä vielä toisenkin kerran. Ja ehkä kolmannenkin. Jos et ole itse koskaan koittanut, niin kannattaa ihmeessä muuttaa vaikkapa vain sen takia, että pääset käymään kaikki tavarasi läpi, pinoamaan ne säilytettäviin, ehkä säilytettäviin, ehkä hävitettäviin ja hävitettäviin, sen jälkeen siirtämään ehkä hävitettävän pinon tavarat ehkä säilytettävien pinoon, sitten siirtämään ehkä säilytettävät todellakin säilytettävien pinoon, viemään hävitettävien pinon kirpputorille myyntiin, ilahtumaan kirpputorimyynnin onnistumisesta ja juhlimaan onnistumistasi ostamalla kirpputorilta saamillasi rahoilla muiden pöydistä kaikkea kivaa ja tarpeellista. Loppujen lopuksi saat kantaa pakkaamasi tavarat uuteen paikkaan ja mikä parasta - saat yrittää tavaroiden järkevästi sijoittelua uudessa kodossa. Lopputuloksena pahvi- ja muuttolaatikot täynnä pikkutavaraa vielä noin 6 kuukauden päästä muutosta.

Toisaalta näitä voi pitää myös sisustuselementtinä.

Päätin ennen muuttoa, että kaksiomme tavaramäärän on pienennyttävä, sillä tulevassa asunnossani haluan kyetä kävelemään ilman, että varpaani osuvat joka kerta johonkin tavaraan tai huonekaluun. Ja hyvin päätökseni on pitänytkin, taloyhtiön roskakatokseen on kannettua mustia jätesäkkejä monta kuutiota. Niin monta, että odotin aina korvat punaisena hallituksen puheenjohtajaa ovikellon soidessa. Roskien lisäksi sain kerättyä kirpputorille ison kasan tavaraa. Tosin se kasa pieneni aina, kun mies sattui lähistölle.

Mies on aika kova poika pitämään tavaroita varastossa. Kyseessä ei siis ole mikään himohamstraaja, vaan lähinnä tunne- ja muistopitoinen suhde tiettyihin tavaroihin. Kuka esimerkiksi EI tarvitsisi saksalaisia siirtokilpiä autoon, joiden käyttäminen ei ole laillista, tai neljää 20 vuotta vanhaa, tyhjää säästöpossua? Tai levyjä joita päin ei ole edes katsottu viimeiseen viiteen vuoteen? Tai rullaluistimia, joilla luistelu loppui 10 vuotta sitten kaatumiseen?

Tavaroihin sisältyy paljon muistoja, myönnän sen. Itsekin nostelin välillä kyynelsilmin tavaroita muuttolaatikoihin; yksi cd-levy toi mieleeni ensimmäisen vuosikurssin yliopistossa, kulahtanut t-paita muistutti miehen ja minun alkuajoista, kun taas epämääräiset pakasteet toivat mieleeni Miian. Kuitenkin kaikkein rakkaimmat ja ihanimmat hetket ja ihmiset kulkevat ajatuksissa ja muistoissa ilman materiaakin.

Ostin tänään työkalupakin.

Itsehän säilytin vain ja ainoastaan tarpeellista tavaraa. Esimerkiksi neljä laatikollista erikokoisia kangastilkkuja, kolme pussillista suklaamunien yllätyksiä kuorineen ja yksi pussillinen muovitikkuja löytyvät todellakin säilytettävien pinosta. Niistähän voi askarrella oppilaiden kanssa vaikka ja mitä.

"Hei Jenni, minä tulin kylään!"

Jenni, ollaanko semmoista peliä, että minä leikisti tulisin teille kylään? Minä ottaisin meidän autotallista auton sijaan pienlentokoneen ja hyppäisin kyytiin. 575 kilometriä taittuisi alle tunnissa. Parkkeeraisin lentsikan teidän vierasparkkiin ja astuisin rappuun. Minä huomaisin teidän oven ja painaisin ovikelloa "PIM POM" ja toisen kerran "PIM POM" ja kolmannen kerran "PIM POM PIM POM PIM POM", ja sitten sinä ryntäisit aukaisemaan oven. Sitten tervehtisin teijjän poikaa ja sinun miestä ja me mentäis keittiöön istumaan. Sitten sinä keittäisit meille kahvit ja löytäisit jostain jotain, vaikka niitä häihin tehtyjä macaroneja, ei niitä, jotka onnistuivat ja jotka löysivät tiensä vieraiden mahoihin, vaan niitä selluliittiversioita, jotka nakattiin nopeasti pakastimeen pois päivänvalosta. Sitten minä katsoisin ikkunasta maisemaa. 

TEHTÄVÄ 1: Näytä mulle, mitä minä näkisin teidän keittiön ikkunasta.

Me juotaisiin ihan liikaa kahvia, ja poikaa alkais väsyttämään. Sinun mies pelais änäriä, eikä justiinsa silloin vois lopettaa, joten meidän pitäisi saada poika rauhoittumaan, ennen kuin naapureilla menisi hermo. Ulos siis! Sinä haluaisit näyttää, millaisella alueella te asutte. Minä auttaisin pojan pukemisessa, me laitettaisiin poika rattaisiin ja lähdettäis pienelle kävelylle.

TEHTÄVÄ 2: Näytä kivoimmat paikat, mitkä lähialueelta olette tähän mennessä löytäneet.

Minulla alkais tietysti sattumaan selkään, eikä kävely onnistuis kauaa. Me käännyttäisiin takaisin, tultaisiin sisään ja poika jäis nukkumaan parvekkeelle. Sitten me kierreltäs asuntoa vielä paremmin, livahdeltaisiin pahvilaatikoiden välistä ja mietittäis sisustusta. Sinä olisit saanut ainakin yhden paikan asunnosta vähän niinku valmiiksi, ja me ihasteltais sitä.

TEHTÄVÄ 3: Näytä mulle se kohta asunnosta, johon olet tällä hetkellä tyytyväinen ja joka on jo vähän valmis.

Sitten minun mies soittaisi, että "missä sinä oot" ja että "minäkin tarviisin meijjän lentokonetta" ja minun pitäisi lähteä kotiin. Me sanottaisiin vaan ihan nopeasti heipat, sillä minähän pystyisin tulemaan uudestaan milloin vain.

Potkuja

Olen joutunut kokemaan jatkuvaa perheväkivaltaa viime aikoina. Minua potkitaan, tökitään ja nahkaani venytetään. Mutta olen vain onnellinen siitä, onhan se meidän poeka.

Nyt kuitenkin olen vähitellen ruvennut miettimään, millainen poikamme on luonteeltaan. Oikeastaan poikkeuksetta kaikki ystäväni ovat saaneet mahaa painamalla potkut. Poika antaa aika välittömän palautteen tilansa sörkkimisestä. Eilen lääkärineuvolassa ultra-anturi sai kyytiä. Lääkäri ilmoitti kohteliaasti pojan olevan "virkeä".

Sylissäni vierailleet lapsoset (kuten esimerkiksi Jennin poika sekä poekamme uunituore pikkuserkku) ovat hekin saaneet olla nyrkkeilysäkkinä. Pitäisi kyllä pojalle opettaa, ettei sitä noin ystäviä saada, vielä piilosta tökitään. Myös Hyvinkään majapaikan isäntä erehtyi tulemaan vatsakumpuni päälle, ja TÖKS! Poeka antoi potkut.

Rakenneultran kuvasaldoa

Rakenneultrassa poeka oli torkuilla. Vaikka kuinka ultraajatäti yritti saada meille sivuprofiilia tai kasvokuvaa mukaan, kuvaa ei saatu. Pää oli piilossa jossain kolossa ja käsi oli vielä naaman edessä. Vehkeitään poeka kuitenkin esitteli vallan estottomasti (kuvamateriaalia nähtävissä ylhäällä). Rakenneultran kuvasaldona oli kaksi munakuvaa. Ei oikein jääkaappiovimatskua.

Yksi poikkeus potkuista on. Isänsä kosketuksesta poeka rauhoittuu (pääosin). Okei, on hänkin saanut potkut korvalle, käteen, poskeen ja niin edelleen, mutta jotenkin kuitenkin hillitymmin ja harvemmin.

Jenni, millainen teijjän poika oli mahassa?

Niin ja leikkimökki on kuin onkin valmis! (Kiitoskorttioperaatio taas odottelee vielä, josko vaikka tällä viikolla...)

2200 km

Viimeiset kahdeksan päivää hurahtivat kotimaan matkailun merkeissä. Urhoollinen ja jokseenkin luotettava ajokkimme kyyditti meitä 2200 kilometriä pitkin Suomea, vaikka alku olikin kankeaa. Oikeasti matkaan olisi pitänyt lähteä jo paria päivää aikaisemmin, mutta kiiturimme päätti toisin: ilmastointi meni rikki. Noh onneksi saimme sen suhteellisen nopeasti korjattua ja niin matka kohti länsirannikkoa alkoi.

Kokkolassa

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Kokkola, jossa muun muassa kävimme kaupunkiin rantautuneella eurooppalaisella ruokatorilla, iltatorilla ja meren rannalla vimevuotisen asuntomessualueen viereisessä ulkoilupuistossa. Kävimme myös aivan rannalla ravintola Mustakarin terassilla.Siinä istuessamme viereisen pöydän purjehtijanaiset haistelivat ilmaa todeten "Voi kun täällä tuoksuu ihanasti meri!". No näin korven kasvattina en olisi ihan kuvaillut ilmassa leijuvaa aromia ihan noin.

Pietarsaaressa

Toisena päivänä pysähdyimme Pietarsaaressa. Sielläkin oli jonkin sortin markkinat. Me skippasimme käsityökojut ja suuntasimme syömään Korv-Göransille.

Minä ja poeka Pietarsaaressa

Sitten suuntasimme kohti Vaasaa. Kävimme kurkistamassa Raippaluodon siltaa, joimme kahvet keskustassa ja sen jälkeen menimme hivenen hermostuneesti kohti seuraavaa yöpaikkaamme, Sulvan kestikievaria. Hermostuneesti siksi, että meillä ei ollut harmainta aavistustakaan, millaiseen paikkaan ruhomme kallistaisimme seuraavana yönä. Onneksi hermostus oli aivan turhaa: paikka oli mielettömän idyllinen! Kestikievarissa oli nimensä mukaan myös ravintola, jonka ruoka oli oikein makoisaa ja sitä oli todellakin riittävästi!

Raippaluodon silta

Sulvan kestikievarin pihatie

Huoneemme alimmainen ikkuna oikealla

Sulvasta oli ihan pieni matka Söderfjärdenille, peltoaukealle, joka oli muodostunut meteoriitin muodostamaan kraateriin. Enpä ollut aiemmin kuullut koko paikasta, mutta oli vaikuttava näky! Maisema oli älyttömän tasainen ja paikan synnystä kertovan Meteoriihen tuuliviiri ujelsi tuoden ihmeellistä länkkäritunnelmaa.

Söderfjärdeniä näkötornista

Söderfjärdenin peltoa

Oikein makoisten unien jälkeen matka jatkui. Seuraava looginen yöpymispaikka olisi ollut Pori, mutta siellä oli kuulemma joku pieni tapahtuma, oisko ollu jotkut jamit tai jazzit tai semmoset, ei voi tietää. Mutta sattuneesta syystä majapaikat sielläpäin olivat joko kalliita tai loppu. Siksi päätimme mennä vähän suuremmille mestoille, eli Jämijärvelle. Se olikin outo paikka, keskelle metsää oli rakennettu lähivuosina muun muassa hiihtoputki, ulkouima-altaat, messuhalli sekä pikkuinen hotelli, jonka huoneista oli näkymä viereisille kahdelle lentokentälle. It's raining men on todennäköisesti sanoitettu juuri tuolla, sillä taivaalta ihan oikeasti putoili miehiä (ehkä jopa pari naistakin).

Jämijärvellä

Jämijärvellä oli myös poroja. Ihmisiä ei sitten niinkään, vaikka kyllä ne taivaalta pudonneet näyttivät pääosin jäävän henkiin.

Naapurimme Jämijärvellä

Jämijärven porojärkytyksen jälkeen uskollisen Passattimme keula osoitti taas kohti rannikkoa. Päätimme käväistä Rauman vanhassa kaupungissa. Kiertelimme kauppoja ja joimme ehkä reissun parhaat kahvit Café Salissa.

Päiväkahvepaikka

Raija Leenan parturi-kampaamossa emme käyneet, mutta kyltti vaan jotenkin kosketti meitä. 

Turun linna

Raumalta köröttelimme kohti entistä pääkaupunkiamme, jossa ihailimme linnaa ja jossa navigaattorimme sekosi. Löysimme kuitenkin seuraavaan yöpaikkaamme Paraisille, jossa meren lisäksi myös kraanavesi tuoksui ihanalle Kokkolan purjehtijanaisten sanoin. Illalla kävimme kurkistamassa lehtometsää läheisellä luontopolulla, jossa oman jännityksensä toi se, että polku kulki osittain jonkinlaisten sorkkaeläimien laidunmailla. Yhtään sonnia ei miestäni lukuunottamatta kuitenkaan näkynyt.

Luontopolulla tammilehdossa Paraisilla

Seuraavana päivänä tutustuimme saaristoon viettämällä ensin aamun Airistolla ja sitten päivää naguna,eli siis Nauvossa (ruotsiksi Nagu). Paikat olivat vallan idyllisiä ja hyvin hmm... raitaisia. Ihmisillä oli päällä raitaa, raitaa, pellavahousuja ja raitaa. Ja purjehduskenkiä.

Airiston maisemia

Nagun lossi

Aikamme purjehduselämää töllisteltyämme päätimme, että seuraava merellinen ja kulttuurinen huippukohteemme on Hyvinkää. Hyvinkään majoitus oli oikein tasokas, majapaikan isäntä oli tosin aika karvainen ja nuolevainen. Hänen palvelijansa olivat onneksi vähän pidättyväisempiä.

Moottoritiellä tunnelissa kohteena Hyvinkää

Hyvinkäältä teimme retken Korkeasaareen. Siellä keskityimme kiikaroimaan kuvaamisen sijaan. Näimme muun muassa kakkaavan kamelin, häntäänsä rapsuttelevan kengurun ja tympääntyneen pöllön. Itse asiassa tässä vaiheessa reissua kuvaaminen unohtui kokonaan.

Hyvinkään majapaikan isäntä

Hyvinkäältä lähdimmekin jo kohti pohjoista, ensin pysähtyen Lahdessa ja sitten vielä Kuopiossa. Kotiin palatessamme Jenni soitti kertoakseen, että tavarat on pakattu ja heidän pidempi reissunsa on alkamassa. Onneksi ehdimme juuri ja juuri kotiin saattamaan heidän karavaaninsa matkaan. Ja tiedättekös, mitä se tarkoittaa? No sitä, että nyt blogimme nimi on totta. Tänään ja eilen meidän kodeilla on ollut väimatkaa 575 kilometriä.

Pakkaamisen sietämätön keveys

Ihanaa olla kotona. Ja ihana huomata, että kävijämäärä on lisääntynyt hirrrmuisesti viikon aikana. Venäläiset lukijat ovat kaalikeiton ohjeesta huolimatta, tai siis sen puutteesta huolimatta, löytäneet taas blogiimme ja lisäksi olemme saaneet lukijoita muistakin maista. Kuka väittää, että suomi ei ole kansainvälinen kieli?

Kotiuduin siis eilen 14 tunnin matkustamisen jälkeen. En asu Nuorgamissa, mutta silti kotimatkani kesti pidempään kuin esimerkiksi itävaltalaisilla, belgialaisilla tai espanjalaisilla kollegoillani. Syynä Suomen joukkoliikenteen heikkous.

Kotiin päästyäni sain todeta, että edessä on kaksi päivää tiukkaa pakkaamista. Mies oli etukäteen käärinyt suurimman osan astioista paperiin, mutta hommaa silti riittää. Tietysti aloitimme pakkaamisen hyvissä ajoin noin kaksi kuukautta sitten häiden suunnittelun ja askartelun lomassa, että asunto ei missään nimessä vaikuttaisi siistiltä tai että meillä ei olisi ylimääräistä aikaa. Silti kävi niin kuin häidenkin kanssa. Kiire tulee. Vaikka meillä olisikin innokas apuri, mutta hän yrittää oikeastaan keskittyä laatikoiden purkamiseen, sanomalehtien levittämiseen ja sähköjohtojen laatutarkkailuun. Ei toimivuuden suhteen vaan maun. Jonkunhan se on sekin homma tehtävä.

Muuttolaatikot ilmestyivät tänään meille ja kymmenkunta laatikkoa on täytetty, mutta en ymmärrä mikseivät kaapit ja laatikot silti tyhjene? Joku käy varmasti salaa täyttämässä niitä. No onneksi tuleva asunto on edellistä isompi, joten tavaroiden pitäisi mahtua. Vaikka ehkä vähän ostaisinkin jotain pientä ja uutta.

Pari päivää vielä aikaa pakkailla ja sitten täytetäänkin jo muuttoautoa ja käännetään renkaat kohti etelää. Miia, meillä vaihtunee läksiäiset jälleennäkemisen juhlaan?

Leirin saldoa

Hetki aikaa kirjoittaa, vaikka pitäisikin mennä nukkumaan (huomenna jälleen aamujää klo 7). Mutta tässä leirin saldoa tähän mennessä:

- Maanantaina 45 minuutin luento kesti 90 minuuttia. Uskon, että teimme pilkunviilauksen maailmanennätyksen paitsioista puhuttaessa. Harmi, kun Guinnesin tarkastajat eivät olleet paikalla. Jopa minulla meinasi kilahtaa, vaikka yleensä olen viilaamassa pilkkua ensimmäisenä. Kuvitelkaa 20 naistuomaria samassa tilassa sääntökirjat kädessä. Kyllä, löysimme jopa sääntökirjasta virheitä!

- Olemme treenanneet jäällä ja sen ulkopuolella NHL:n fysiikkavalmentajan kanssa. Huikeaa! Olen tehnyt samoja harjoitteita saman valmentajan kanssa kuin esim. Pavel Bure.

- Ensimmäisessä pelissä annoimme kanadalaisen päätuomarin ja korealaisen linjatuomarin kanssa jäähyn, jollaista ei löydy edes sääntökirjasta. Aika hyvin, eikö totta! Ja kyllä, saimme tiukkaa palautetta asiasta. Jos kyseessä olisi ollut kisat, olisimme todennäköisesti lähteneet junalla kotiin.

- Toisessa pelissä tein jääkiekkohistoriaa, kun sain olla mukana ensimmäisessä 4-tuomarin naisten kansainvälisessä pelissä niinku ikinä. Aika siistiä. Ja erityisesti aika kivaa. Okei, tosi kivaa. Ja se historiallinen tapahtuma ei siis ollut se, että minä olin jäällä, vaikka senkin voisi historiankirjoihin merkitä, vaan se, että IIHF:n tapahtumissa ei ole ennen käytetty naisten pelissä neljää tuomaria.

-Huomenna teemme ekskursion Helsinkiin. Kohteina huhujen mukaan Tuomiokirkko ja Jumbo. Niitäpä ei olekaan ennen tullut nähtyä!

Tosi mukavaa täällä kyllä on, ruoka on ihan mielettömän hyvää ja parasta ehkä se, että sitä ei tarvitse itse valmistaa. Vielä muutama päivä pitäisi jaksaa tätä kokovartalojumia (ja hirmuista ikävää), mutta onneksi meillä on täällä oma hieroja. Ja sauna pukukopissa. Ei huonosti.

Pesän rakennusta

Huhujen, omien nahansisäisten tuntemusten ja aika pitävien faktojen mukaan syksyllä meille muuttaa joku tyyppi. Tämä henkilö tulee meille ilman maallista omaisuutta, eli siis ihan kelteisillään, ja meidän pitää hankkia sille kaikki. Aika epäreilu diili, mutta tällaista vuokralaista me olemme toivoneet jo aika kauan.

Pitää siis ruveta valmistautumaan. Vaatteita on jo hankittu ja saatu jonkun verran, joten puolimetrisen asukkaamme ei tarvitse paleltua. Mutta missä se nukkuu? Olemme kyllä kuulleet kylillä puhuttavan, että uni saattaa olla hyvin vieras käsite meille tulevina kuukausina, mutta silti lienee ystävällistä taata asukkaalle nukkumapaikka.

Yllätyksekseni miehestäni paljastui uusi nostalginen puoli. Tulokkaan nukkumapaikkaa miettiessä kävi ilmi, että meille pitäisi saada perintösänky, joku suvussa kulkenut pinnasänky tai kehto, jossa olisi nukkunut enot ja sedät ja serkut ja kaikki. No ihan kaunis ajatus, mutta sellaista ei kummankaan suvussa tällä hetkellä ole. Kun anoppi kertoi joko myyneensä tai antaneensa pois miehellä lapsena olleen pinnasängyn, oli kolmas maailmansota lähellä syttyä. Kyllähän nyt kaikilla vanhemmilla pitäisi olla tilaa säilytellä pinnasänkyjä ja legoja ja vaatteita ja polkutraktoreita vähintään kaksikymmentä vuotta.

No onneksi mieheni on kekseliäs tapaus. Eilen hänellä välähti: ostetaan kirpputorilta vanha pinnasänky, johon mieheni sulloutuu nukkumaan yhdeksi yöksi ennen tulokkaan saapumista. Kun kaveri sitten tulee tähän maailmaan ja sukulaiset ja ystävät tulevat katsomaan pinnasängyssä uinuvaa palleroamme, voi mieheni todeta: "Minäkin olen nukkunut tuossa samassa sängyssä."

Problem solved!

Loppuun vielä arvoitus, jonka esitin parille ystävälleni jokin aika sitten.
Miksi lihapullani ovat pellin toisella laidalla?

Vastaus:

Pysykää linjoilla!

Unohdin sanoa, että viikon blogihiljaisuuteni alkaa hetkenä minä hyvänsä (tämä ei ole lupaus, sillä kirjoitan leiriltä, jos ehdin) ja Miiakin taitaa reissailla ensi viikolla, mutta sillä aikaa kannattaa lueskella esimerkiksi tytön blogia. Hän kirjoittaa melkein yhtä hauskasti kuin me!

Välireissu etelään

Oiih, ihanaa kuinka fb-kampanjointi auttoi ja saimme venäläisten ja saksalaisten lukijoidemme lisäksi myös suomalaisia lukijoita. Toivottavasti suomalaiset lukijamme palaavat blogimme pariin, venäläisten ja saksalaisten lukijoidemme visiitit jäivät yhteen. Miia, se kaalikaiton ohje pitää lisätä ensitilassa! Ja rakkaat ja ihanat lukijat, kommentoikaa toki tekstejä ja kertokaa ajatuksenne meidän höpinöistä :)

Tämä lukijapiikki aiheutti näköjään meissä molemmissa kirjoitussyyhyn ja minunkin on pakko kirjoittaa automatkalta, vaikka pahoinvointi uhkaa jo nyt.

Olen siis menossa viikon mittaiselle leirille eteläiseen Suomeen, ja jännittää niin maan piipisti. Suurin syy siihen on ehkä tämä pienimuotoinen treenaamattomuus (häiden, asunnon, muuton ja kaikkien muiden tekosyiden vuoksi, raskauden ja synnytyksenkin voi laittaa syyksi, eihän siitä ole kuin 8 kk). Vuoden ainoa näyttömahdollisuus ja ehkä huonoimpaan saumaan ikinä. Toivottavasti saan ensi viikoksi muutot ja muut pois mielestä.

Metrolla (autolla) mummolaan(kin)

Mutta oli minulla oikeaa asiaakin. Mies nimittäin halusi, että jaan blogissamme automatkamme alkumetrit. Eli hain automme tallista ulko-oven eteen, jotta voisin pakata auton mahdollisimman helposti. Kannoin kaikki tavarat autoon ja aloin sulkea ovia kauko-ohjaimella tai miksikä sitä nappihässäkkää sanotaankaan. Ei toiminut. Painoin uudestaan ehkä noin kymmenen kertaa, mutta auto ei inahdakaan. Tai siis lukot. Painan avausnappia ja auto vilkuttaa valoja. Painan lukkonappia, mutta ei tapahdu mitään.

Kiihdyn nollasta sataan tuhannesosasekunnissa, kiiruhdan sisälle ehkä sadatellen jotain ja ilmoitan kovaan ääneen, että nyt se auto taas hajosi, haukun auton ja on lähellä ettei mieskin saa osaansa auton toimimattomuudesta. Soitan ystävälleni, että emme pääse lähtemään ajoissa kun auto hajosi taas kerran ennen matkan tekoa.

Mies yrittää hänkin laittaa auton ovia lukkoon onnistumatta siinä. Puhelu isälle ja toimimattomuuden syyksi epäillään paristoja. Ilmoitan oman näkemykseni asiasta (kokemusta löytyy todella paljon autojen korjaamisesta ja kaikesta muustakin autoihin liittyvästä), sillä miten yksi nappi toimisi, mutta toinen ei.

Appiukkoni tuo uudet paristot ja vaihtaa ne. Mies menee testaamaan kauko-ohjainta ja pian hän tuleekin sisälle. Auton ovet pitää kuulemma olla kiinni, jos ne haluaa saada lukkoon. Anteeksi auto, että haukuin (taas) sinua. Tällä kertaa vika oli käyttäjässä.

Äitin väsynyt matkamies

Nyt on jo niin huono olo, että on lopetettava. Nettiyhteyskään ei toimi täällä Sukevan perukoilla, joten lähettelen tekstin, kun löytyy kenttää. Pakko ottaa kiintopiste tiestä, onneksi en sentään ole ajovuorossa!

Operaatio leikkimökki

Kevättalvesta käväisimme Etelä-Suomessa kummitytön ja hänen perheensä luona. Saimme lupauksen vastavierailusta kesällä. Noh, sehän on varsin mukavaa, mutta mitäs me sitten tehdään? Ei näillä leveysasteilla ole Hoploppeja tai hyplyppejä tahi muita vastaavia. Siispä polkaisimme käyntiin operaatio leikkimökin!

Leikkimökki alkuperäisessä mintunvihreässä värissään

Pohjamaalattu!

Pihallamme nököttää suhteellisen iso leikkimökki, joka mielestäni kaipasi jotain piristystä. Siispä maalasimme sen valkoiseksi. No se nyt tietystikään ei hirveästi piristä, mutta mitäs sitten tapahtuikaan, kun etelän vieraat saapuivat...

 

Siitä alkoi kolmen päivän aherrus, jonka aikana leikkimökin seinille taiteiltiin pöllöjä; murkkuja; perhosia; hirvi; kissaperhe; siittiön näköisiä sisiliskoja; lude, jonka perästä tulee haju; karvamato; norsu... vaikka mitä!

Tässä näkyykin jo ensimmäisessä postauksessa esiintynyt hirvi

 

Nyt meillä on siis vallan pirtsakka leikkimökki, vaikkakin loppusilaus vielä uupuu. Pitäisi laittaa listat, maalailla pieniä viimeistelyjä, poistaa pahvit lattialta, sisustaa vähän... ja jos kiitoskorttien lähettämisaikataulusta voi päätellä jotain, loppusilaukset saattavat ehkä olla jossain hamassa tulevaisuudessa...

Mutta onneksi leikkimökin käyttäjäkin on vielä mahassa! :D

Ihanainen kissaperhe

Identiteettikriisi

Pakkohan se on postata ainakin yksi hääkirjoitus. Tai ehkä kaksi. Tai oikeastaan tämä ei koske edes häitä, vaan naimisiinmenoon liittyvää lakiasiaa. Tai ei ehkä lakiasiaa, mutta kuitenkin hyvin virallista asiaa.

Paras ehkä paljastaa ennen kuin saksalaiset ja venäläiset lukijat hermostuvat, että tämä postaus koskee sukunimen vaihtamista. Jo ennen kuin olimme puhuneet mitään häistä tai naimisiinmenosta miehen kanssa, olin päättänyt vaihtaa sukunimeni. Olen sen verran konservatiivinen, että en olisi voinut edes kuvitella jättäväni omaa sukunimeä itselleni tai ottavani moniosaista-kauhean-käteävää-pitkää-ja-hankalasti-taivutettavaa-sukunimeä, saati että poika ja mies olisivat vaihtaneet sukunimeä. Oikeastaan en edes miettinyt koko asiaa, niin selvää se oli minulle.

Tänään olen sitä mieltä (näin vajaan viikko naimisiinmenosta), että olisi pitänyt sittenkin miettiä asiaa edes kerran.

Ensimmäinen ongelma tuli vastaan poliisilaitoksella tiistaina, kun kävin tilaamassa uuden passin ja ajokortin. 98 euroa. Siis lähes 100 euroa siitä hyvästä, että halusin saman sukunimen kuin perheelläni. Mielestäni minun olisi pitänyt päästä halvemmalla, sillä enhän vaihtanut kahdeksankirjaimisesta sukunimestäni kuin kolmea kirjainta. No okei, jouduin lisäämään yhden. Tavumäärä pysyi kuitenkin samana, sama Suomen yleisin nen-pääte löytyy edelleen, en joudu aakkosjärjestyksessä kovin kauaksi edellisestä paikasta ja itse asiassa uusi sukunimeni on niin yleinen, että - varsinkin täällä Kainuussa - tietokone ehdottaa sitä valmiiksi, kun h-kirjain on painettu. Ja todennäköisesti jo ennen sitäkin.

Ja tämä oli vasta ensimmäinen ongelma.

Toinen ongelma ilmeni samassa paikassa, kun kukaan ei kertonut minulle etukäteen, että passiin ja ajokorttiin pitää laittaa allekirjoitus. En ollut tietenkään harjoitellut uutta allekirjoitustani ja ensimmäisestä versiosta puuttui yksi kirjain. Aikani tavutettua sukunimeä pyysin virkailijalta uuden hakemuksen uutta allekirjoitusta varten. Uusi allekirjoitus näyttää ekaluokkalaisen tekemältä. Että se niistä riemunkiljahduksista, joita päästin, kun tajusin saavani vaihtaa ajokorttia ja sen kuvaa.

Seuraava ongelma on se, että en tiedä, mihin kaikkialle minun pitää nimenmuutoksesta ilmoittaa. Ajattelin avaavani lompakon ja ilmoittavan nimenmuutoksesta kaikkiin niihin paikkoihin, jonka etu- tai jäsenkortti minulta löytyy. Voin kertoa sen olevan loputon suo. Päätin kuitenkin aloittaa urakkani S-ketjusta (koska rakas vihreä ystäväni muistutti hääpäivänäni, että S-etukorttiin uusi nimi ei päivity automaattisesti) ja marssin S-pankkiin. Odotettuani hetken pääsen virkailijan luokse uuden (!) passini kanssa ja kerron vaihtaneeni nimeä. Kun vihdoin pääsemme virkailijan kanssa yhteisymmärrykseen siitä, mikä uusi sukunimeni on, hän esittelee eri korttivaihtoehdot. Ilmoitan haluavani samanlaisen kuin minulla on ennestään, mutta kortinvaihto maksaa 10 euroa. Jos tilaan uuden, erilaisen kortin, se on ilmainen. Otan sen ilmaisen ja huomaan, että minulla on uuden nimen lisäksi uusi pin-koodi opeteltavana.

Entäpäs sitten se puhelimeen vastaaminen? Tänään puhelimessa käyty keskustelu:

- Jenni Uusi-sukunimi.

- Täällä Matti Pekkanen. Onko Jenni Vanha-sukunimi?

- On. Tai siis ei ole. Tai siis oli ennen. Tai siis minä vaihdoin nimeä.

- Just. No minä soittelen sellaisella asialla…

Mitenkä, Miia, sinulla? Ensinnäkin, oletko vielä saanut vaihdettua kortteja ja muita ja miten pitkään sinulla meni sisäistää uusi sukunimi? ;)

Taas kerran...

... muut lähtee, mutta minä jään. Sama ilmiö oli havaittavissa lukion jälkeen, jolloin kokonainen ikävuosi ikään kuin räjähti yhden kesän aikana pitkin Suomea ja maailmaa. Muutamia tuttuja naamoja jäi tännekin katukuvaan, ja heidän ohi kävellessään mietin, että "voi tuota reppanaa, se ei päässyt minnekään, jäi tänne, raukka", kunnes tajusin, että minäkin jäin. Enkä ole reppana. Enkä raukka.


Tällä toisella kerralla yliopisto-opintojen jälkeen kaikki tapahtui hivenen vähemmän räjähtäen. Opintojen alussa tänne pölähti yhtäkkiä ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä kehtaaminen on tai että rönttösiä ei esimerkiksi laiteta jalkaan vaan syödään. Eli siis ihan vapaaehtoisesti tulivat tänne jostain muualta. Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen jotkut saivat opintonsa tehtyä ja kiisivät töitten, miehen tai kuka minkäkin takia pois täältä, vähän ehkä huomaamatta. Minä kulutin penkkejä viisi vuotta - enkä lähtenyt minnekään (huom. minulla on siis kuitenkin mies ja pääosin myös työ ja välillä vaikka mitä muutakin, enkä ole reppana tai raukka). Eikä lähtenyt aluksi Jennikään. Se pyöräytti vielä pojankin tänne.


No nyt se sitten lähtee. Ja minä jään. Mutta tämä blogi on yksi keino varmistaa, että myös ystävyys jää ja yhteydet. (Tätä lausetta kirjoittaessani olohuoneen avonaisesta ikkunasta hiipii sisälle aromikas ja herkkä lehmän paskan tuoksu. Harmi, ettei blogeihin voi liittää hajua.)

Kuuntelepa Jenni tämän biisin sanoja. Ja te saksalaiset ja venäläiset lukijat, harmi, ettei tuollaiseen puhuttuun/laulettuun tekstiin taida olla vielä kääntäjää, mutta siinä siis puhutaan lähtemisestä.

Ilmari Kuusitorvi ja kuinka hän rakastui minuun

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että tällä viikolla yritän kirjoittaa oikein ahkerasti ja sujuvasti, ensi viikolla aikani vie kiekkoleiri ja sen mukanaan tuomat jännitykset. Jos ehdin jossain pelien välissä päivittää sitä, kuinka hikipukuni oli liian kylmä tai kuuma jäälle tai kuinka kuntoni ei riittänyt edes suorittamaan luistelutestejä loppuun tai kuinka englanninkielen taitoni on ruostunut reilun vuoden aikana, niin teen sen. Muutoin kirjoittamisesta joutuu vastaamaan Miia yksin.

Hyvät ystävät ja erityisesti Miia, kahdeksan venäläistä ja yksi saksalainen lukijamme. Tahdon jakaa kanssanne rakkaustarinani. Tämä rakkaustarina ei suinkaan koske elämäni suurinta rakkautta, ihanaa aviomiestäni, vaan herraa, josta piti aikoinaan tulla aviomieheni. Herraa, jota jotkut kutsuvat Ilmari Kuusitorveksi. Herraa, johon olin syvästi rakastunut lukioiässä. Herraa, joka seikkaili alituisesti päiväunissani. (Huom. imperfekti!) Herraa, jonka nimi tai ainakin pseudonyyminpitäisi oikeasti olla Ilmari Kuusitorvi.

Mielestäni ei ole mikään ihme, että rakastuin Ilmariin. Ja että hän rakastui minuun. Elettiin 2000-luvun alkua, kun hän lauloi sulosointuisella äänellään (minulle) kappaleen Tuu mun vaimoksein. Oikeastaan olin jo tuolloin valmista kauraa niitettäväksi. Kävin monella keikalla tuon vuoden aikana. Jos laskin oikein, niin seitsemällä keikalla ympäri Suomea, valokuvia noilta keikoilta oli satoja, ellei tuhansia. Kymmenien muiden tyttöjen tavoin ajattelin, että Ilmari laulaa minulle. Kenelle muullekaan?

Tuon vuoden aikana toki juttelimme ja halasimme monta kertaa, mutta niitä maagisia laulunsanoja ei vielä kuulunut. Jaksoin kuitenkin odottaa, rakastinhan Ilmaria syvästi ja palavasti. Ja hän rakasti minua.

Kuluikin muutama vuosi, kun kuulin Ilmarista seuraavan kerran. Ja kuinkas muutenkaan kuin rakkauslaulun muodossa? Ilmarin uusimman levyn kolmas raita oli kirjoitettu minulle. Jenni. Se on se kappaleen nimi. Ja kenelle muullekaan se olisi muka kirjoitettu? Etunimen loppuun Ilmari olisi ihan hyvin voinut lisätä sukunimen. Ja alleviivata sen.  Kappaleessa nimittäin lauletaan ”…sä olet kaunis juuri noin”. Ei kaivanne selittelyitä?

Tästä rakkaudenosoituksesta puolestaan vierähti vuosi, kun Ilmari otti minuun seuraavan kerran yhteyttä uuden kappaleen muodossa. Ilmari kertoi minusta ilmeisesti muuan Anna Järviselle, sillä duetto oli nimeltään Nuori ja kaunis. Oih, Ilmari osasi tiivistää minun olemukseni kahteen sanaan.

Mutta tiedätkös mitä, Ilmari. On liian myöhäistä. Olen löytänyt jo elämäni rakkauden. Joten voit alkaa laulaa jostain toisesta naisesta.

Ja sitä paitsi, me tanssimme häissämme kappaleesi tahtiin. Eikä suinkaan minun valitsemana, vaan ihanan mieheni.

Tulen kaipaamaan...

vuodenaikoja ja erityisesti talvea, Miiaa ja Miian miestä, kahvihetkiä, vauvabioa melkein tyhjässä salissa, Pekka Heikkistä (sitä leipomoa, mutta ehkä myös mieheni ystävää, jonka kanssa sovimme mieheni ja minun häissä näkevämme vielä kolmannenkin kerran), pojan mummolaa, kaennuun murretta, vähäliikenteisiä teitä, lyhyitä kassajonoja, tilavia ruokakauppoja, rauhallista ja leppoisaa elämää, edullisia harrastusmahdollisuuksia, tuttuja kasvoja kaupungilla, maaseutua ja luontoa, tuttuutta.

Mutta silti on myönnettävä, että kaikesta stressistä ja jännityksestä huolimatta odotan innolla uuden kaupungin, uuden työn ja uuden kodin haasteita. 

Elämä on ihanaa.

Se toinen minä (Jenni)

Meillä on Miian kanssa paljon yhteistä. Suurin osa niistä yhteisistä asioista löytyy tuosta oikealta. Mutta yksi asia siitä näköjään puuttuu ja se on lisättävä. Minuakin on nimittäin jahdannut hirvi. Tai en tiedä jahtasiko hirvi minua, mutta ainakin minä pyöräilin sitä karkuun kahdelta yöllä. Ja ennen sitä soitin isälleni ihan vain kysyäkseni, syökö hirvet ihmisiä. Meidän isä tietää kaiken. Eivät kuulemma syö. Ja meidän isä oli kuulemma nukkumassa. Mutta meidän isä ei suuttunut. Meidän isä taitaa olla paras.

En tajunnut soittaa Iltalehteen. Enkä myöskään saanut sillä reissulla aviomiestä. Mutta taisin tehdä uuden maantiepyöräilyn nopeusennätyksen kilometrin matkalla. Saavutukseni mahtavuutta lisää mielestäni se, että allani oli yksivaihteinen mummopyörä, jonka ohjaustanko vipatti ja joka rämisi jokaisella polkaisulla.

Se mummopyörä muuten varastettiin minulta kolmesti. Ensimmäisellä kerralla löysin sen itse ja ajoin sen kotiin. Toisella kerralla meidän äiti löysi sen ja talutti sen kotiin. Kolmannella kerralla en löytänyt sitä. Eikä meidän äitikään löytänyt. Meidän äiti taitaa silti olla paras.

 

Jos jatkan samanlaisuuksien etsimistä, totean, että minullakin on ollut punaiset, tummat, vaaleat, lyhyet, kiharat ja pitkät hiukset. Tällä hetkellä ne ovat maantien harmaat ja ensimmäistä kertaa elämässäni pidän niistä tällaisina. Tosin vihkikeskustelussa kuulin perjantaina, että mieheni ihastui minussa vaaleisiin pitkiin hiuksiin. Kertaakaan hän ei ole kohta kuusivuotisen yhdessäolomme aikana valittanut kampauksestani, vaikka on pitänyt eniten vaaleista hiuksistani. Minun mieheni on paras.

Mieheni ja perheeni lisäksi elämääni sulostuttaa pieni poikani. Hän se vasta onkin maailman paras. En oikeastaan tiedä mitään ihanampaa kuin hänen hymyilevät kasvonsa ja nytkin ajatellessani omassa sängyssään tuhisevaa poikaani, ovat onnen kyyneleet lähellä. Joillakin saman reaktion aiheuttaa Matti ja Teppo tai Antti Tuisku. Aika omituista, mutta niin olen kuullut kerrottavan.

Ja silloin, kun minulla meinaa mennä hermot poikieni kanssa ja onneksi välillä muulloinkin, saan viettää aikaa ihanien ystävieni kanssa. Ei liene yllätys, että he ovat niin ikään parhaita. On ollut ihana viimeisen vuoden aikana nähdä erästäkin ystävääni melkein joka viikko kahvin ja herkkujen merkeissä, välillä elokuvissa ja välillä ihan vain muuten vain. Tämä aikakausi kuitenkin tulee pian päätökseen, mutta jatkamme varmasti yhteydenpitoa ja elämiemme jakamista. Onhan meillä tämä blogi. Ja noin 15 viikkoa yhteistä lomaa vuodessa.

Minä (Miia)

Minä olen 26 vuotta. Minulla on lyhyt oranssihtava tukka. On se ollut myös vaalea ja pitkä; lyhyt ja tumma ja keskipitkä ja maantien värinen. Minulla on siniset silmät ja olen aika pitkä. Minulla on mahassa joku, joka potkii. Minulla on ihana mies ja me asutaan toista vuotta ihanassa omakotitalossa.

Meidän koti <3

Minä tajusin aikaisin, ettei minua saa täältä minnekään. Minä olen asunut 25 kilometrin säteellä koko elämäni ajan. Kaupungissa olen asunut viitisen vuotta, muuten aina kylissä.  Nykyinen asuinpaikkani on pienin ja syrjäisin, missä olen ikinä asunut.

Minä olen välillä vähän suurpiirteinen ja unohtavainen. Analysoituani itseäni olen tullut siihen tulokseen, että edellä mainitut johtuvat siitä, että olen niin rauhallinen ja stressaamaton. Uskon, että kaikella on tapana järjestyä. Esimerkiksi kyllä kiitoskortit häistä voi lähettää 1,5 vuoden kuluttua juhlista. Tai noh, katsotaan nyt, milloin saan ne tilattua.

Kuva hirvestä on vielä hieman keskeneräisestä leikkimökistä.

Hirvet ovat hirveän ratkaisevia luontokappaleita minun elämässäni. Ensimmäisenä lukiopäivänäni odotin linja-autoa pysäkillä hirven kanssa. No siitä ei kyllä seurannut yhtään mitään. MUTTA minun ja mieheni rakkaustarinan alkumetreiltä yksi tärkeimmistä käännekohdista on se, kun pyöräillessäni hirviemo jahtasi minua, enkä uskaltanut mennä takaisin kotiin. Hirvi on jahdannut myös pikkusiskoani kerran pyöräreissulla. Se soitti siitä iltapäivälehteen ja sai jonkun juttupalkkion. Minä sain aviomiehen.

Minä olen sillä tavalla vähän jännä, että tykkään vähän kaikesta. En tykkää märistä sukista, itikoista enkä sitruunalakritsijäätelöstä, mutta muuten innostun oikeastaan mistä vain. Näkyvimpiä innostuksia ovat luonto ja kaikki taiteellinen ja luova. Niin ja ystävät ja perhe ja kaikki ihanat, kuten esimerkiksi Jenni.