Oma laimea synnytykseni

Synnytyksestä on nyt aikaa muutama päivä yli kaksi kuukautta, ja vihdoin voin hieman purkaa tapahtunutta. Jos sitä haluaisi kuvailla jotenkin dramaattisesti, voisin verrata sitä sotaan lähtemiseen. Minä olisin sotapoika, joka lähtee rintamalle, mutta juuri silloin sota loppuu. Sitten palataan kotiin juhlittuna sankarina. Siinä sitten yrittää pysyä muiden jutuissa mukana ja kertoilla, miten kauheaa se oli. Tai kertoa, että "enhän minä itse asiassa..."

Tässä kuitenkin muutama asia, jotka tavallaan olisin halunnut sanoa.

"Se kipu oli jotain sietämätöntä! Matkalla sairaalaan voivottelin ja ajantajuni heikkeni..."

Odotin kipua merkkinä siitä, että pitäisi lähteä sairaalaan. Noh, kyllähän kipua oli, mutta sitä sietämätöntä ei missään vaiheessa. Lähdettiin, koska supistuksia alkoi tulla alle 10 minuutin välein. Täytyy myöntää, että sairaalaan mennessä ehkä vähän näyttelin ja irvistelin, että hoitajat uskoisivat synnytyksen olevan käynnissä.

"Avautumisvaiheessa vaivuin transsinomaiseen tilaan, alkukantaiset voimat veivät minut mukanaan."

Sairaalaan tultuani olin n. 8 senttiä auki (tietämättömille tiedoksi, ponnistamiseen tarvitaan 10, kunnon kivunlievitystä usein voidaan ruvetaan antamaan, kun neljä senttiä on saavutettu). Minä olin varma, että meidät käännytetään takaisin kotiin, mutta olimmekin ikään kuin ponnistuksen kynnyksellä. Kätilö sanoi, että kyllä te tänne jäätte, on jo kiirekin, jos aion saada kivunlievitystä. Lievitystä? Eikö ensiksi tarvitsisi sitä kunnon kipua? Siinä vaiheessa minut valtasi epäusko. Eihän tämä voi olla synnytystä?

"Nappailin ilokaasua, vietin aikaa suihkussa ja istuskelin jumppapallolla. Amme oli taivaallinen! Mieheni hieroi selkääni ja hautoi sitä kaurapussilla."

Missä vaiheessa noita olisi ehtinyt tehdä, kun en edes tiennyt, että oltiin jo todellisessa tilanteessa? Kaikki lempeät kivunlievityskeinot jäivät tekemättä. Ponnistaessa halusin kokeilla ähertämistä kontallaan, jolloin huomasin ilokaasulaitteen. Siinä sitten mielessäni harmittelin, että tuokin se jäi testaamatta. Niin minulta kuin mieheltäkin. Olisi pitänyt kysyä homman ollessa ohi, että eikös saisi pienet henkäisyt edes.

"Ponnistusvaiheen lähestyessä tunnelma tiheni entisestään. Luonto näytti voimansa, minä olin vain irronnut lehti tuulessa..."

"Oisinko minä voinut lähteä vaikka vähän käppäsemään?"
"Ei kuule, kohta ruvetaan ponnistamaan!"
"No tuota, olisinkos minä voinut vaikka vähän syödä...?"
"Ei, kun kohta ponnistetaan!"
No, katsotaan sitten telkkaria. Oho, nyt taitaa maha toimia... Ei kun se onkin se vauva!

"Ponnistin raivokkaasti ja vauva tuli ulos parilla työnnöllä"

Ponnistaminenkin oli aika laimeaa. No siinä eniten tajusi, että tässä ollaan nyt ihan oikeassa tilanteessa. Keho teki hommaa osin ihan itsestään. Mutta supistusten väli oli niin pitkä, että siinä pystyi välillä kertomaan juttuja (kätilöt tosin kehottivat, että josko nyt keskityttäisiin). Samalla pystyi myös kertomaan miehelle, joka sanoi "Kohta se tulee",  että ei se nyt ihan vielä ole lähelläkään. Noin 40 minuutin ponnistamisen, hikoilun ja murinan jälkeen poika alkoi olla siinä hollilla. Sitten alkoi kiristellä ja sattua ihan mojovasti. Olkapäiden tullessa ulos kiljaisin. Se tuntui kyllä!

"Synnytys oli nopa ja intensiivinen, uskomaton kokemus!"

Neuvolakorttiin kirjattiin synnytyksen kestoksi noin 5,5 tuntia. Se ei missään nimessä kerro koko totuutta. Oikeasti laimeita ja hyvin kestettäviä supistuksia tuli noin kymmenen minuutin välein kahden vuorokauden ajan, välillä hetkeksi tauoten. Niistä tiheämmistä laskettiin synnytyksen kesto.

Synnytys oli uskomaton kokemus. Olin lukenut siitä niin paljon, että luulin tietäväni, miten se tapahtuu. Sitten se tapahtuikin ihan eri tavalla. Minun laimea synnytykseni kesti jälkeenpäin laskettuna ja omasta mielestäni kaksi ja puoli vuorokautta. Minuun oikeasti sattui vain silloin, kun poika tuli ulos.

Äitiyden plussat ja miinukset

PLUSSAT:

+ On aikaa olla kotona!

- Aloitan siivoamisen. Vauva herää. Unohdan siivouksen. Aloitan kiitoskorttien tilaamisen. Vauva huutaa. Unohdan tilauksen. Aloitan pyykkien viikkaamisen. Vauva tarvitsee ruokaa. Unohdan pyykit. Koko talo on alkuja täynnä.

+ Tulee ulkoiltua!

- Pakkasrajat. Katsotaan vain, niin tästä tulee kylmin talvi miesmuistiin, ja toteutan edellistä kohtaa sisällä.

+ Muhkeammat muodot!

- Käytännössä toinen tissi on aina huomattavasti isompi kuin toinen, riippuen siitä, kummalta puolelta on murkinoitu. Ja muualta ne muhkeammat muodot voisivat minun puolestani hävitä.

MIINUKSET:

- Katkonaiset yöunet!

+ Yö ei ole ainoa aika, jolloin voi nukkua - olenhan kotona (kohta yksi) enkä pääse ulos (kohta kaksi). Päikkärit <3

- Vauvan hoito on yksitoikkoista!

+ Haasteita on joka päivä. Tällä hetkellä on menossa vaippadilemma: koossa 3 tavara tulee yli ylhäältä, koossa 4 lahkeista. Joka tapauksessa homma siis menee päin persettä (joka lienee kyllä vaipan tarkoituksen huomioon ottaen ihan hyvä juttu). Onneksi olen kotona (kohta yksi), enkä pääse ulos (kohta kaksi), jotta voin pestä pyykkiä. 

- Omaa aikaa ei ole!

+ On aivan järjettömän vapauttavaa olla ajattelematta omaa napaansa. On päiviä, jolloin ei tule vilkaistua peiliin kertaakaan (tosin varsinkin syötön jälkeen se olisi ihan hyvä juttu, joku päivä syyllistyn vielä julkisella paikalla paljasteluun). Itsetietämättömyys myös minää ja kiloja suojelevaa (katso kohta kolme). Ja on aivan mieletöntä olla näin tärkeä jollekin toiselle ihmiselle - viis ajasta!

Suku on paras

Joulukuu on hurahtanut hirveää vauhtia. Ei onneksi kuitenkaan joulukiireiden vaan juhlien muodossa. Tässä kuussa on juhlittu miehen veljen vaimon kolmekymppisiä, heidän tupareitaan, siskon ylppäreitä, koko kylän pikkujouluja kera hirvikeiton ja yksillä 6-vuotissynttäreilläkin on käyty. Niin - ja saimme päätettyä myös nimen, joten ristiäiset on vietetty. Poika sai miehekkään ja hivenen luontoaiheisen nimen höystettynä suvuissa kulkevilla nimillä.

Meillä on onni asua lähisukulaisten ympäröimänä. Pojan kummatkin mummulat ovat 10 kilometrin säteellä. Pojan kaikki isoisovanhemmat asuvat 20 kilometrin säteellä. Pojan yksi setä karkasi Ouluun, mutta muut asuvat ihan lähellä.

Tässä kirjoituksessa ei ole nyt oikein mitään hauskaa eikä nokkelaa. Tässä on vain kaikkea ihanaa. Meillä kummallakin on ihanista ihanimmat, osittain oudot ja merkilliset, lämminhenkiset ja ah niin rakkaat perheet.

Pojalla on kaksi vahvaa setää, jotka pitävät varmasti pojan puolia. Pojalla on yksi hassu täti, joka keksii todennäköisesti kaikkea ihmeellistä tekemistä. Pojalla on yksi viisas eno, joka opettaa tärkeimmät asiat ötököistä. Pojalla on kaksi ukkia, joiden kanssa voi lähteä hirvimetsälle, tutkia traktoreita ja Volvoja. Mummojen kanssa herkutellaan ja hemmotellaan. Sitten tulevat isomummut ja ukki, isoenot, -tädit... Ja sitten on vielä kaikki ystävät, jotka voisi melkein lukea sukuun.



Ole onnellinen pikkuinen (jo yli kuusikiloinen) poikani, että sait syntyä juuri tänne.

Tälle vuosikymmenelle

Tapahtuu puhelinkaupassa. Viimeisillään (ja vähän ylikin) raskaana oleva nainen tulee vaihtamaan liittymäänsä sekä ostamaan uutta puhelinta. Mukana täytyy olla naisen äiti, sillä liittymä on ollut sama vuodesta pottu, josta johtuen nainen on itse edelleen liittymässä vain käyttäjänä, eikä voi tehdä siihen mitään muutoksia ilman äitiä. Ensiksi siis vaihdetaan liittymän omistajaa.

Teipattu Nokia

Sitten ostetaan puhelin, syaanin sininen ÄLYpuhelin. Myyjä pyytää saada nähdä edellistä puhelinta, jotta voisi lähettää vanhasta puhelimesta osoitekirjan uuteen puhelimeen.
"Hmm... missäs tässä on osoitekirja. Nyt minun täytyy sanoa, että en osaa käyttää tätä puhelinta", sanoo myyjä.
"No itseasiassa se osoitekirja onkin siinä ihan sökö, eikä näytä puhelimen soidessa soittajan nimeä, vaan pelkän puhelinnumeron oikeastaan melkein kaikilta", sanoo nainen.

Myyjä ojentaa puhelimen takaisin naiselle kehottaen tätä näyttämään, missä on osoitekirja. Myyjä katsoo vanhaa puhelinta hetken kuvitteelliset kysymysmerkit pään päällä riehuen, kunnes pyytää naista ottamaan puhelimesta sim-kortin ulos. Nainen rupeaa repimään teippejä (pitävät paikallaa näytön lasia ja paria näppäintä) puhelimesta ja kaivaa esiin sim-kortin. Selittäessään myyjälle, että puhelimen kaiutinkin päättää välillä lopettaa toimimisen, nainen huomaa olevansa täysin varma, että oli oikea ratkaisu tulla hankkimaan uutta puhelinta.

Mun Lumia 800

Nyt nainen on käyttänyt ÄLYpuhelintaan noin kuukauden, eikä hän ÄLYä, miksi ei ollut tehnyt tätä ratkaisua aikaisemmin. Mikä mahdollisuuksien kirjo! Yhtäkkiä sitä on yhteydessä kaikkeen missä vain, milloin vain.

Ja kaiken lisäksi hienoa on, että se on niin nätti! Tänään minulla on turkoosi olo, huomenna ehkä oranssi. Ah!

Nimipohdintoja

Jenni Jenni Jenni apuva! Miten te saitte päätettyä pojan nimen? Siis ihan oikeasti, kerrassaan vaikea tehtävä. Ehkä päädytään loppujen lopuksi antamaan joku sellainen nimi, joka ei aiheuta suuria mielikuvia, esimerkiksi tyyliin Antti. Minun mielestä Antti on sellainen nimi, että sen kantaja voi olla ihan millainen tahansa - tumma, vaalea, vanha, nuori, vilkas, rauhallinen... Kalle kuuluu ehkä samaan kategoriaan.

No mutta vielä kuitenkin vähän ei niin turvallisten ja kaikille sopivien nimien pariin. Wikipediasta löytyi luettelo kalenterista poistuneista nimistä. Niissä on paljon Raamatusta ja muista maista lainattuja nimiä, mutta myös hyvin suomalaisia ja muinaissuomalaisia nimiä. Tässäpä muutamia herkkupaloja sieltä (kaikista en kyllä tiedä, että kummalle sukupuolelle ne on tarkoitettu):

• Alku, Anto, Armo, Arpia, Ensi, Kotivalo, Lippu, Oma, Runo, Raikas, Solmu ja Vietti. Hyviä suomen kielen sanoja. Tällä hetkellä pojan vahvaan temperamenttiin viitaten voitaisiin kastaa poika vaikka Oma Ensi Solmuksi. Eli ensimmäinen lapsi, hivenen... solmuinen. Tai Vietti Arpia.
• Arijoutsi, Eenokki, Malkus, Kauppo, Kaipia, Hirvo, Nousia, Okko, Perttuli, Pohto, Sipri, Tiera, Vorna ja Äänis. Kuulostaa vähän suomelta ja vähän nimeltä, mutta silti niin oudolta. Miten olisi Malkus Eenokki? Tai Okko Arijoutsi? Sipri Perttuli? Vorna on vähän kuin Horna, mutta v:llä, eli varmaankin hyvin v:mäinen Horna.
• Kyrö, Jurva, Lappi. Tulee kyllä enemmän mieleen paikanimet kuin etunimet. Jurva Kyrö? Entä jos ottaisi ihan minkä tahansa Suomen paikan, vaikka Kolari Varkaus? 

Terveisiä VR:lle

Ollaan päästy pojan kanssa jo ensimmäistä kertaa junalla kaupunkiin. Ja kuten arvata saattaa, VR saa tässä nyt vihaista palautetta.

Brion Happyt vielä ihan iloisina asemalla...

Elikä siis junamme oli tarkoitus olla asemalla 11.24, ja perillä kaupungissa noin 16 minuuttia myöhemmin. No, ajallaan oli. MUTTA jo aikataulua katsellessa iski epäilys. Junana oli IC 716. Mikä ihmeen IC? Kyllä aina ennen täältä on lähdetty PIKAJUNILLA.

Kuulutukset kaikuivat asemalla, ja laiturille pysähtyi ihan outo ilmestys. Ei ollut sinivalkoisia vaunuja, ehei, vaan valko-punaisia korkeita ja valko-vihreitä vähän matalampia. Ja kun konduktööri tuli vaunusta ulos, hän vain painasi nappia ja HUPS! Ovi oli auki. Mikä se semmoinen junan ovi on, jota ei väkivalloin runnota auki, kysynpähän vain.

No mentiin sitten pojan kanssa ihan konduktööriltä tiedustelemaan, että minnekäs meidän kannattaa lastenvaunujen kanssa mennä. "Tulkaa tänne vain, täällä on vaunulle paikka", sanoi herra konduktööri. Että vaunulle paikka! Siinä kyllä epäilys nousi ihan uusiin mittoihin. Mentiin kuitenkin sinne, minne herra sanoi. Eikä ollut muuten portaita, ihan siihen melkein katutasoon mentiin junaan sisälle, ei nosteltu vaunua montaa metriä ylöspäin, Kyllä minä siinä ajattelin, että kiinni tämä jää johonkin kantoon tässä matkalla, että noinkohan kaupunkiin asti päästään.

Löydettiin pojan kanssa vaunupaikka. Siihen saatiin niin muka näppärästi vaunut ihan äitin simmujen eteen, voi ku ihanaa ja näppärää hellanlettas sentään! Niinhän sitä luulisi. Mutta kyllä pian huomasin, että epäilykseni osuivat oikeaan.

... ja ei niin happyina junassa 

Istuin siinä odotellen, että milloin lähdetään liikkeelle. Istuin ja istuin. Kunnes tajusin, että me ollaan jo liikkeessä! Mitä se semmoinen kyyti on, että sitä ei edes tunne? Ei kuulunut hurinaa ja kolketta, natinaa ja pauketta. Ei tärrännyt, heijannut tai nykinyt. Että on niillä otsaa! Minkä valtakunnan vauvat ne semmoisesta kyydistä tykkää? Ei meidän ainakaan. Sitten minä älysin, että minkä takia sen vaunun saa siihen niin lähelle: jotta sitä pystyy ITSE siitä sitten niin ihanan näppärästi heiluttelemaan.

Että kiitos VR, tuokaa sinivalkoiset vaunut takaisin!

Hei beibi, kuka sä oot?

Aika alkaa käydä vähiin. Kohta täytyy olla Varma. Kohta täytyy Päättää. Kirkonrottaa lainatakseni: "Pojan nimet kirjoissa, kirjan kannet kiinni." NIMI.

Kun poeka pääsi yksiöstään tänne avaraan maailmaan, oli tuoreen isän ensimmäisiä lauseita "No ei se ollut ainakaan Sulo." Poeka tuli niin miehekkään näköisenä kädet nyrkissä, otsa kurtussa, ettei lempeitä nimiä voi enää edes ajatella. Persoonaan tutustuttaessa mielikuva on vahvistunut - tämän pojan päälle ei tallota! Tällä hetkellä nimipäiväkalenterissa on 401 nimeä Wikipedian mukaan. Eli enää 400 mahdollisuutta. Plus sitten tietysti kaikki harvinaisemmat nimet... Apuva. No toissailtana sängyssä päädyimme hyvin nopeasti siihen, että ei pojasta tule ainakaan missään nimessä Kenneth. (Anteeksi nyt vaan kaikki Kenneth-nimiset lukijamme!)

Rupesin kuitenkin pohtimaan nimiasiaa siltä kantilta, että tiedänkö ketään, joka ei näytä nimeltään. Vaikka jotakin julkkista tai tuttua. Yksi tulee mieleen: mummon ja ukin naapurin jo edesmennyt mies. Hänen toinen nimensä oli Raikas, mutta minulle hänestä on jäänyt mieleen vain tupakan poltto. Eli ei kovin raikasta. Mutta tässäkin tapauksessa etunimi kyllä sopi herralle.

On paljon helpompaa miettiä niitä, jotka näyttävät nimeltään. Kuten esimerkiksi Martina Aitolehti. Ei hänen nimensä voisi olla vaikka Liisa tai Pirkko. Ei missään tapauksessa! Tai vaikka Tarja Halonen, hän ei voisi olla vaikka Johanna. Ja Paavo Lipponen näyttää ihan Paavolta, kuten myös Väyrynen, ne vain näyttävät eri tavalla Paavoilta, mutta hyvin paavomaisilta silti.

Ei mutta nyt tuli mieleen yksi: pari iltaa sitten kymppiuutisissa oli asiantuntija nimeltään Kalleville (vai oliko se Kalle-Ville vai Villekalle...), joka on noin 40 - 50-vuotias mies. Ei yhtään velmun näköinen, vaan hyvin asiallinen, hieman kaljuuntunut. Tuollaisella nimellä olisi pitänyt talouslaskelmien välissä heittää parit kuperkeikat ja voltit tai ampua ankkureita vesipyssyllä.

Mutta jos kerran mieleen tulee vain kaksi (joista toista ei voi edes laskea mukaan, kun kyseessä on vasta toinen nimi), niin todennäköisesti me emme voi tehdä älyttömän huonoa valintaa.
Tuleeko sinulla mieleen ketään, joka ei näytä nimeltään?

Omaa aikaa

Poika syntyi kaksi viikkoa ja kaksi päivää sitten. Ihana pakkaus, tällä hetkellä 4,2 kiloa pikkuista isäntää! :) Nukkuu yöt hyvin, päivällä ei käyttäydy kuten vauva (=syö ja nukkuu) vaan vaatii seurustelua. Siispä minulle jää rutkasti omaa aikaa. Eilen käytin aikani seuraavasti:

Joo kuva on väärinpäin...

• Aamulla heräämisen ja aamutoimien (=pojan aamutoimien, omat tulivat joskus... päivällä? Illalla? Tänään?) jälkeen poika nukkui noin 40 minuuttia mahani päällä. Otin itsekin pienet torkut ja pohdin, miten pääsisin pois sängyn tehtävistä. En päässyt.
• Pääsin käymään vessassa, kun poika istui sitterissä hetken. Ehdin jopa pyyhkiäkin!
• Ehdin tehdä lämmintä ruokaa (=lämmitin edellispäiväistä mikrossa), ja ehdin maistaa sitä lämpimänä. Varsinainen syöminen (=hotkiminen) tapahtui noin puoli tuntia myöhemmin.
• Ehdin laittaa pyykit pyykkikoneeseen, tänään kerkesin laittaa sen päälle.
• Vaunulenkin ajan poika nukkui, kotiin tullessa minulla oli ruhtinaalliset kymmenen minuuttia aikaa tehdä itselleni mehua ja istua sohvalla, aukaista lehti, mutta sitten...
• Ehdin vaihtaa pojalle vaatteet kahdesti, itselleni valitsin edellispäivänäkin käyttämäni housut sekä ensimmäisenä pyykkinarulta paidaksi tunnistamani vaatekappaleen.

Mitä tästä opimme? Yhden käden taktiikkaa pitää vielä harjoittaa, sillä sitä tarvitaan!

Maalaishiiriä ja kaupunkilaishiiriä

Vaikka tämän blogin idea on se, että toinen muka asuu maalla ja toinen kaupungissa, niin se ei tarkoita sitä, että toinen olisi jotenkin maalainen ja toinen kaupunkilainen. Vaikka tämä toinen ehkä haluaisi kuvitella olevansa kaupunkilainen (huom. ehkä, identiteettikriisi on vielä käynnissä), ei sitä niin vain hetkessä muututa.

Otetaanpas esimerkiksi julkinen liikenne. Aikaisemmin olen käyttänyt bussia silloin, kun olen sitä tarvinnut. Eli silloin, kun en ole voinut käyttää omaa autoa, junaa, lentokonetta, polkupyörää tai mitään muutakaan kulkuvälinettä. Paikallisliikennettä en muista käyttäneeni kertaakaan yliopisto-opintojen aikana, en tarvinnut linja-autoa, bussia, linkkua, linkkaa enkä linkkaria. Näistä ei ilmeisesti saa täällä mainita kuin kaksi ensimmäistä?  

Täällä pääkaupunkiseudulla kaikki on toisin. Töissä minulta on kysytty ehkä noin kuusi kertaa, missä päin asun ja ilmoittaessani asuinpaikkani seuraava kysymys on ollut JOKA KERTA: ”Millä julkisilla sieltä pääsee tänne?”. Kertoessani kulkevani omalla autolla keskustelu loppuu lyhyeen ympäristötietoisen opettajakollegani kanssa. Koska minäkin tahdoin pienentää hiilijalanjälkeäni ja ryhtyä toimimaan kunnon kansalaisen tavoin, tilasin työsuhdematkaliput (10 euroa kuukaudessa, sillä saan kolme yhdensuuntaista matkaa töihin, saanko siis muina päivinä jäädä kotiin?) ja marssin - okei ajoin omalla autolla - lähimpään matkakeskukseen lataamaan matkakorttiani.

Entäpä sitten se bussilla ajaminen? Senhän luulisi olevan ihan helppoa, varsinkin kun HSL:n sivuilla kuulostaa olevan niin hyvä reittiopas. Mutta HSL:n sivuilla ei kerrota kummalla puolella tietä olevalle pysäkille pitää mennä odottamaan. Tai sanotaanhan siellä, pysäkin numero on esimerkiksi 7072. Silloin todennäköisesti ei kannata seistä pysäkillä numero 7073. Minä nimittäin seisoin, koska ajattelin että HSL:n sivuilla on virhe. Ja totesin jossain vaiheessa matkaa, että nyt olen menossa etukäteen katsomallani bussilla väärään suuntaan. Se kotimatka kesti puolitoista tuntia. Koska siinä vaiheessa, kun tajusin istuvani väärään suuntaan menevässä bussissa, en kehdannut hypätä pois, etteivät muut matkustajat luulisi minun hypänneen väärään bussiin.   

Minun työmatkani on siis noin seitsemän kilometriä. Sen ajaa autolla noin viiteentoista minuuttiin. Jos haluan mennä bussilla töihin, aikaa tuhraantuu vähintään 45 minuuttia ellei enemmänkin: lähin bussi lähtee n. 400 metrin päästä, joten lähden kävelemään 20 minuuttia aiemmin, ETTEN VAIN MYÖHÄSTY. Sen jälkeen ajan bussilla n. 10 minuuttia ja jään pysäkille, josta on yli kilometri työpaikalleni. Tähän kävelymatkaan kuluu noin 15 minuuttia. Ajanko 15 minuuttia autolla vai matkustanko 45 minuuttia kävellen ja bussilla? Enkä nyt ota huomioon sadetta ja muita ongelmallisia luonnonilmiöitä (joista yhdelläkään ei ole tekemistä sen hiilijalanjäljen kanssa)…

Jos nyt kuitenkin päätän mennä bussilla töihin, kohtaan vielä yhden ongelman. Kuinka päästä bussiin? Matkakortissa on toisella puolella insinöörien suunnittelema heijastin, jota vilauttamalla kuljettaja tietää tulla noutamaan sinua pysäkiltä. Puhun nyt omasta kokemuksesta, kun kerron, että pelkkä pysäkin penkiltä nouseminen ja tien reunaa kohti käveleminen ei riitä, eikä riitä myöskään pelkkä käden heilauttaminen. HSL:n sivuillakin nimittäin sanotaan: ”Anna pysäkillä pysäytysmerkki bussinkuljettajalle hyvissä ajoin. Pidä kättä ylhäällä, kunnes kuljettaja panee vilkun päälle pysähtymisen merkiksi.” Eilen ei riittänyt tämäkään, vilkun jälkeen tapahtui jotain ja kuljettaja luuli, etten tulekaan kyytiin ja hän meinasi jatkaa matkaansa.

Eli ei minusta taida saada kaupunkilaista tekemälläkään. Julkisella liikenteellä kulkeminen on ihan liian vaikeaa. Paitsi se hyvä puoli niissä on, että lastenvaunujen kanssa pääsee matkustamaan ilmaiseksi, joten busseilla tulee ajeltua aina silloin tällöin. Todennäköisesti vielä silloinkin, kun Poika menee kouluun.

Murphyn laki

Tekaisinpas tuossa tulokkaalle peiton isoäidin neliöistä...

Isoäidin neliöitä

Viimeistelyä

D'oh!!

...tai siis OLISIN tehnyt, jos langat olisivat riittäneet. Turkoosi ehtyi juuri VIIMEISESSÄ NELIÖSSÄ. Tämä ei ole vitsi. Tämä on täyttä totta. Nyt kaikki matemaatikot huom! Mikä todennäköisyys on, että lanka loppuu juuri loppumetreillä??? Tietysti paljon todennäköisempää loppuminen on loppumetreillä kuin alkumetreillä.

Turkoosi, olen pettynyt sinuun.

Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

Päiviä

Kun nyt ei tiedä yhtään, minä päivänä tapahtuu, niin päiviä tulee seurattua paljon enemmän. Siis erilaisia teemapäiviä ja -viikkoja, nimipäiviä ja niin edelleen. Lokakuu on niitä pullollaan!

Eilen olisi ollut hieno päivä syntyä, 10.10. suomalaisen kirjallisuuden päivänä ja Aleksis Kiven syntymäpäivänä. Ah, miten kylttyrelliä! Samaan aikaan olisi ollut menossa eläinten, vanhusten ja ruusukaalin viikko, sekä maailman mielenterveyspäivä sekä kansainvälinen kuolemanrangaistusten vastainen päivä.

Eläimet lopettivat viikkonsa eilen, vanhukset ja ruusukaali jatkavat vielä. Tänään olisi tiedossa tyttöjen päivä sekä kansainvälinen kaapista ulos -päivä (omalla tavallaan muuten hirvittävän outoa, että kyseiset päivät ovat samana päivänä).

Tulevina lokakuun päivinä on muun muassa tiedossa käsienpesupäivää, rintojen terveydeksi -päivää, tilastopäivää, änkytyspäivää, maaseudun naisten päivää, nälkäpäivää... Poikamme laskettu aika on huomenna, 12.10. Teemapäivien luettelossa ei ole mitään kyseisenä päivänä. Miten hyvä olisikaan syntyä ihan omana päivänä, Aarteen/Aarren nimipäivänä!

...mutta tarkemmalla tarkastelulla lokakuun toinen perjantai näyttäisikin olevan tänä vuonna kansainvälinen kananmunan päivä.

Onko sinun syntymäpäiväsi joku teemapäivä, katsopas täältä:
- Teemapäivät
- Kasvisteemaviikot

Mamma leipoo pullaa

Tiedättehän te, että äitiyslomalla sitä pitää tehä tiettyjä juttuja, niin kuin esimerkiksi siivota ja leipoa. Leipoa tulevia vauvavieraita varten pakkaseen. Minä kyllä leivon silloin tällöin, mutta pääosin kaiken maailman piirakoita (suolaisia ja makeita). No mutta äitiyslomallahan pitää tietysti leipoa PULLAA. Viimeksi olen pullaa leiponut vuoden 2010 helmikuussa laskiaisen aikaan. Tällä kertaa ajattelin vielä tehdä korvapuusteja, nam.

Pullan leipomista suunnittelin kaksi tai kolme päivää. Aikaa ei syystä tai toisesta löytynyt. Kunnes tänään otin härkää sarvista.

Leipuri Hiiva(tti)

Mielenkiintoisia muotoja

Lopputulos on tässä. Näyttää, kuin joku pullataikinaa paskova eläin olisi käynyt ruuttaamassa torttunsa uunipellille. Ne ovat mielettömän kokoisia korvapuustiklönttejä. Voiteluun käytettyä kananmunaakin hävetti tuotokseni nähtävästi sen verran, että se katosi: sillä selittyy ainakin osittain pullien vaaleus.

Onneksi toinen pellillinen ei ollut ollenkaan näin toivoton. Nämä hirviöt tuhotaan perhepiirissä kaikessa hiljaisuudessa.

Ärsyttävät mainokset

Joskus on enemmän aikaa katsoa televisiota kuin joskus muulloin. No nyt minulla on ollut aika paljon aikaa katsoa yhtä jos toista, totta kai myös mainoksia.

Nyppyiset sukat ja taustalla vartaloni kuukauden päästä

Nytpä ärsyttävät mainokset -listaukseni.

1. Vuotava nuha

Erään flunssalääkkeen mainoksessa olen törmännyt outoon ilmaisuun. Mitä ihmettä on vuotava nuha? Miksi televisiossa EI voisi sanoa RÄKÄ? Helppo hyvin suomenkielinen nelikirjaiminen sana, räkä. R-ä-k-ä. Helppoa.

2. Fit me

Joku naikkonen puhelee inhoittavalla hiljaisella muka-seksikkäällä narinaäänellä. Ja ei - mainosta ei ole suunnattu miehille, vaan kyseessä on muistaakseni meikkivoide. Todella outo toteutus mielestäni.

3. Karmiva pappi

Jonkun numerotiedustelun mainos, jossa haamulta näyttävä naispappi himoitsee Leppäsen Sirpaa kammottava psykoilme kasvoillaan. Varo Sirpa, se syö sinut! Jos tämän olisi tarkoitus olla jotenkin hauska tai rajoja rikkova, niin ei ole kyllä onnistuttu.

Ja mainokset, jotka minua eivät ärsytä, vaikka voisin luulla niin:

1. Hölläillään

Erinäisillä laulutaidoilla varustetut perusihmiset hoilaavat sipsit käsissään. Hellyyttävää. Erityisen ihana lauluyhtye on isä kahden lapsensa kanssa saunan pukuhuoneessa.

2. Blingströmit

Blingströmit panee menemään, ja me menemme... pelaamaan. Jokseenkin ihanan sekopäinen perhe. Äiti on varsinkin kaikkine silmäilyineen erityisen viihdyttävä. Tämä mainosperhe tulee varmaan näkymään televisiossa aika pitkän aikaa, joten mahdollisuuksia on myös pompsahtaa tuonne ärsyttävyyden puolelle.

Näkökenttääni rajoittava pallukka

Vielä mielipidettä vailla:

"Vaasa Lapin rilla, rieska kuin tortilla" 

Veijaritarinoita

Tänään vietin aamupäivän ukin kanssa kaupungissa katsastusasemalla. Ukin tuntee täällä melkein kaikki vähän vanhemmat ihmiset, joten heti siinä oli ukko jos toinen juttua iskemässä. Ehdin kuulla vuosikymmenten takaista tarinaa kirkonmiehestä, jonka tullessa yleiseen saunaan viinapullot piilotettiin. Ja ei siksi, että pappi olisi niitä paheksunut - vaan paremminkin juonut ne kaikki. Kerrottiin myös juttua jonkun Tolosen tai Kemppaisen tai Korhosen ukista, joka oli ollut poliisi. Poliisi oli usein päivystänyt kaupungilla, viettänyt aikaa alan miehiä seuraten, Saimaata poltellen ja pullon kiertäessä oli ottanut hörpyt itsekin.

Kuva täältä

Yksi pienellä paikkakunnalla (tai kylillä) asumisen mausteista on ns. veijaritarinat. Täällä saa kuulla juttuja oikeista ihmisistä, ehkä vähän liioiteltuja tosin. Päähenkilönä seikkailee ehkä keski-ikäinen tai sen jo ylittänyt mies, kuvaan kuuluu tietysti alkoholi, joskus naiset, joskus metsästys tai kalastus. Katsastusasemalla puhuttiin vanhoista jutuista. Mutta niitä juttuja syntyy täällä kylillä edelleen harva se päivä.

Joskus paikallisessa istuessani olen saanut kuulla tai jopa nähdä niitä tuoreempia tapauksia. Kerran kuusissakymmenissä oleva kuljetusalalla työskentelevä mies pienessä maistissaan yritti uskotella, että hän oli tekemässä elokuvaa. Minä olisin kuulemma sopinut hyvin rooliin nilkkani ohuuden vuoksi. Muutama vuosi sitten kylää kohisutti hyvin näkyvän paikallisen penkkejä kuluttavan miehen traaginen kuolema ravintolan portaille. Joskus tuopin äärellä istuvat kertovat juttuja omasta elämästään, kuinka arpajaisvoiton jälkeen on kurautettu Helsinkiin asti, rakastuttu strippariin, ja tultu muutaman viikon päästä rahattomana takaisin. Niin ja ilman sitä stripparia. Tai kuinka hirven kaadon jälkeen on menty taksilla satoja kilometrejä isompaan kaupunkiin kapakkaan, mutta sisälle ei ole päästetty risupartaisia miehiä metsästysvaatteissaan.

Joskus tekisi oikein mieli kirjoittaa niitä juttuja ylös. Väritellä vähän ja väittää ihan omiksi. Mutta jotenkin se tuntuisi moraalittomalta ja väärältä. Niissä on jotain. Niitten pitää jäädä kylille, suusta suuhun kerrottaviksi, katsastusasemien odotushuoneeseen ja paikallisen tuoppien ääreen.

Runoja lauantaipäivään

Muistaakseni ensimmäisen yhteisen kämppämme tuparilahjaksi saimme mieheni kanssa jääkaappirunouspaketin, jonka aiheena on rakkaus. Tässäkin asunnossa sanat ovat löytäneet paikkansa magneettitaulusta, ja silloin tällöin joku vieraistamme jää kirjoittelemaan, saa aikaiseksi jotain. Nytpä muutama maistiainen tämän hetken magneettirunoista ja -mietelauseista (tekijät tuntemattomia).

No niin Jenni, ota illalla kätöseesi ehkä häälahjaviinilasi, täytä se täyteläisellä punaviinillä, juo lasillinen siemaillen ja nautiskellen, ja antaudu runojen vietäväksi. Rentoudu. Unohda kiireet. Aseta kirjallisuuden tuntosarvesi herkimpään asentoon. Nyt nimittäin olisi aika syventyä keittiön magneettitaulumme sielunelämään.

Putkujumala särkyi, lähellä minua liima.

Pakkauksen yksi sana on edelleen täyttä mystiikkaa. Mikä/mitä on putku?

Alla oleva runo lupaa kahdella ensimmäisellä lauseellaan paljon. Analysoitavaa riittäisi... mutta mikä ihme on imukumi?

Peli ei ole koskaan naimisissa
Törkeä vaimo eksyksissä
runolta imukumi

Ylläolevassa runossa hypätään yhtäkkiä jännittävästi kalastuksen maailmaan lauseella "jos olen vapa".

Lattialla ehjä huokaus kuin silmä
Jalonen tuoksu purista

Tässä runossa taas lienee jääkiekkoviittaus (Jalonen).

Näiden runojen jälkeen ota toinenkin viinilasillinen, koska minä en sitä voi tehdä (huokaus). Analysointi on paljon tylsempää kera mustaherukkamehun.

Mitä täällä tapahtuu?

Viimeksi, kun kirjoitin ja lupasin kovasti kirjoittaa pian uudelleen, kun luin muita kirjoituksia täällä tai ylipäänsä katsoin ikkunasta ulos, oli kesä. Aurinko paistoi ja ulkona oli vihreää. Ihmiset olivat ruskettuneita tai edes päivettyneitä ja melko vähissä vaatteissa.

Nyt, kun kirjoitan, ulkona on ihan harmaata, syksyistä ja Miiakin postittelee syksy- ja retkikuvia. Ihmisetkin näyttävät harmailta ja ovat toppatakit päällä (kyllä, täällä on ehkä 10 astetta lämmintä ja porukka kantaa untuvatakkeja. Siinä teille googletettavaksi tyylivinkkejä syksyyn, hohhoijaa!) Nyt, kun kirjoitan, minun pieni-pallero-nöpönenä-mussukka kävelee tukea vasten ja pyytää päästä syliin. Ei siis Mies, vaan Poika. Joka tätä vauhtia on pian Mies.Voi apua, minun Vauva on kohta yksivuotias ja minä en voi käyttää enää raskautta tai synnytystä tai raskauskiloja tai voi-sitä-synnytystä tekosyynä oikeastaan yhtään mihinkään. Viimeksi eilen kyllä käytin vaatekaupassa, pakkohan joku selitys sille vaatekoolle oli keksiä!

Sillä aikaa, kun minä olen (krhmhm) vain valittanut, kiristellyt hampaita, viettänyt unettomia öitä, huutanut ja melskannut ja tehnyt ihan liikaa töitä (siis kuulemma, en omasta mielestäni ole tehnyt mitään näistä). Jos joku vielä tulee sanomaan minulle, että opettajilla on niin lyhyet työpäivät ja pitkät lomat ja niin helppoa, että voi hellanlettas, niin pääsee minusta eroon lopullisesti.

Anteeksi, Miia, tämä työangstaus, lupaan lopettaa sen pian ja kirjoittaa joistain ihan oikeista asioista. Varsinkin kun tänään tajusin myös ensimmäistä kertaa tälle syksylle, että syksy on ihanan punainen, keltainen, oranssi ja vihreä ja että nyt saa alkaa polttaa kynttilöitä. Ja että kohta on nk. loma.

Unelmapäiväni

Vastine Jennin postaukseen  Tosin siihen "Eiku?"-kohtaan lienee syytä palata vasta myöhemmin.

Virkeä ja rentoutunut Äiti nousee sängystään raukeasti venytellen uuden aamun kunniaksi. Viereisessä pikkusängyssä pötköttää hymyilevä ja jokelteleva vauva aivan yhtä aurinkoisena. Äiti syöttää vauvan, ja pian he istuvat aamupalapöydässä kera Isän, joka tekee lähtöä töihin. Isäkin on nukkunut oikein hyvin ja hyppää autoon kepeästi. Aamu sujuu leppoisasti kera kahvikupposen, aamu-tv:n ja auringonpaisteen.

Kohti kaupunkia (päällä raskauden aikana hankittu unelmavillatakki)

Maijapoppaskengät

Aamupäivällä Äiti lähtee vauvansa kanssa tyylikkäänä kohti kaupunkia. Ja miksipäs ei - raskauskilot ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen korkojen kera. Ja huomaattekos, Äiti myös liikkuu korkojen kera: selkä- ja lantiokivut hävisivät myös synnytyssalin nurkkiin! Kaupungissa Äiti ja vauva tapaavat ystäviään, käyvät ehkä jossain kerhossa ja nauttivat lounaan ravintolassa Isän kanssa.

"Aa, onkin aika lähteä kotiin!"

Iltapäivällä Äiti ja vauva lähtevät kotiin yhtä matkaa Isän kanssa. Kotona vietetään hetki yhdessä naureskellen ja leikkien. Sitten vauva nukkuu, ja Äiti ja Isä tekevät yhdessä illallista. He ehtivät nauttimaan illallisen toisiaan tuijotellen ennen vauvan heräämistä.

Vauva nukkuu kiltisti kopassaan

Äiti käy juoksulenkillä Isän ja vauvan puuhaillessa kahdestaan. Loppuilta sujuu taas leppoisasti perhe-elämästä nauttien, kunnes on aika ruveta yöunille. Vauva nukahtaa aivan itsestään maitohörppyjen jälkeen. Äiti sanoo: "Rakas, tämä on täydellistä elämää".

Syksyn uusia alkuja (ja kuvasaastetta kotipihasta)

Marja- tai koristearonia, tai ehkä varminta olisi vaan sanoa, että pensas.

Syksy on opettajan tai oppilaan silmin erilainen kuin jonkun normaalin ihmisen silmin. Meillä on nimittäin päässämme lukuvuosiajattelu, kalenterivuosi ei ole niinkään tärkeässä asemassa. Jos minä puhun jostain, joka tapahtui viime vuonna, se onkin voinut tapahtua tämän vuoden huhtikuussa. Viime vuonna viittaa siis viime lukuvuoteen. Tai sitten tarkoitan ihan oikeasti viime vuotta, joten otapa minusta sitten selvää.

Minusta syksy ei ole pelkästään luopumisen tai lopun aikaa. Ehei, syksyhän on alku. Syksyllä alkaa uusi vuosi, uudet kujeet, uudet harrastukset. Kevät on se, jolloin jotakin loppuu (ja kesällä ollaan oudossa välitilassa).  Nyt minä en millään jaksaisi odottaa harrastusten uudelleen aloittamista. Yhden harrastuksen kaipuun huomasin tällä viikolla. Se viilsi sisimpääni kuin... kuin... vauva, joka venyttelee ja tunkee itseään alaspäin.

Kivetystä ja lehtiä

Minä näin naisen vaunujen kanssa juoksulenkillä. Juoksulenkillä. Minä olen viimeksi käynyt juoksulenkillä tammikuussa. Tai ehkä helmikuun alussa. Sitten tuli hetkeksi huonot säät. Sitten olin vähän aikaa yltiövarovainen. Sitten lantio ja selkä päättivät jäädä äitiyslomalle. Sitten unohdin vähäksi aikaa koko juoksemisen. Nyt taas muistan.

Katoksen ruskaa

Kaihoten katson facebookissa, kun kaverit postaavat juoksumatkojaan. Minä voisin päivittää "75 metriä kotiovelta postilaatikolle ja takaisin". Tietysti jos matkan ilmoittaisi sentteinä... Niin ja siis liikkumismuotona ei olisi missään tapauksessa juosten vaan kävellen. Tai ehkä vaappuen, lyllertäen tai hipsien.

Tunnistamattomana pysynyt pensas, joka yllättää syksyisin.

No tänään kiersin talon, matkaa tuli ehkä 200 metriä. Mukanani minulla oli treeniä tehostamassa aika painava kamera. Aikaa meni aika kauan, kun piti välillä tehdä sormi- ja käsitreeniä ottamalla kuvia. Parit kyykytkin piti siinä vielä suorittaa ötököiden etsinnässä. Huhhuh, olipa tehokasta.

Lumipalloheisin lumoa

Mutta horisontissa siintää jo oikea juoksulenkki. Se tulee olemaan varmasti yhtä ja kahta helvettiä näin monen kuukauden juoksemattomuuden jälkeen. Se tulee olemaan hikistä, kivuliasta, hytkyväistä ja hölskyväistä. Sen myötä poikamme tulee saamaan ruoakseen kermavaahtoa. Mutta tällä hetkellä en malttaisi millään odottaa.

Retki

Jossain kromosomissa minulle on periytynyt ukilta ja sitä kautta äidiltä retkeily. Meidän retkeily ei ole välttämättä sitä, että mennään puistoon tai makkarapaikalle eväitä syömään tai luontopolulle vaeltamaan, ei, se voi olla vaikka mitä. 

Ukin retkillä mennään jonnekin autolla, ehkä semmoiseen paikkaan, minne ei kannattaisi mennä autolla, ja jäädään kiinni. (Minä muuten pienenä pelkäsin ylitse kaiken sitä, että jäädään kiinni autolla, onneksi nykyään pelko on väistynyt.) Mennään jonnekin pellon laidalle katsomaan vaikka jänistä tai metsoja. Ollaan ehkä vähän liian pitkään. Ukin retkillä voidaan myös mennä jonnekin ja sytyttää nuotio. Sitä sitten katsellaan ja paistetaan ehkä makkarat, päästetään metsäkoirat juoksemaan vapaina ja niitä sitten odotellaan takaisin koko yö. Niin ja kun olin pieni, ukin retkillä mentiin pihan toiseen laitaan kaiken maailman urheilukisoja pitämään.

Äidin retkillä mennään myös ehkä jonnekin autolla. Ehkä kotipaikan takana oleville metsäautoteille katsomaan hirviä tai lakkoja. Tai sitten mennään ihan yhtäkkiä jonnekin syömään. Ravintola- tai kioskireissu ei välttämättä kuulosta retkeltä, mutta minun mielestäni se kuuluu tähän samaan kategoriaan. Äiti myös saattaa soittaa ihan yhtäkkiä, että "lähdetäänkö käymään Sotkamossa kaupassa, kun se on paljon jännittävämpää kuin mennä lähikauppaan?" 

Minun ja mieheni retket olivat edellisessä asunnossamme sitä, että menimme nukkumaan olohuoneeseen, laitoimme ilmapatjan, ostimme herkkuja ja katsoimme telkkaria myöhään yöhön (eli minun kohdallani noin 22.30 asti). Meillä on myös ollut tapana käydä syksyaikaan käppäämässä joku yhden päivän aikana kierrettävä vaellusreitti, mutta tänä syksynä jostain ihmeen paisuvasta ja potkivasta syystä se jäi väliin. Mutta retkeilijän mieli on levoton, mikäs neuvoksi?

Tässä talossa, missä nyt asumme, on paljon erilaisia retkimahdollisuuksia. Meillä on monta huonetta, joihin voimme mennä retkelle. Autotallirakennuksessa on kesähuone. Takapihalla on leikkimökki. Mutta tällä hetkellä nukkuminen ilmapatjalla ei oikein houkuta.

Retkellä katoksessa

Joten eilen me olimme retkellä katoksessa. Retkeemme kuului kynttilät, pallovalot, pallogrilli, makkara, lämmin kaakao, Digestive-keksit ja fanipalat.

Oikeastaan, kun tarkemmin ajatellaan, koko elämä on retki, jolla... No nyt meinaa mennä niin syvälliseksi, että ehkä parempi vain lopettaa.

Kuitenkin vielä loppuun retkiaiheinen kappale, josta minulla tulee mieleen muumiperhe. Tässä nyt Jipun ja Samuli Edelmannin versio Edu Kettusen kappaleesta.

Siis ihania tyylivinkkejä syksyyn!

Syksy on taas täällä ja niinku kaikkee ihanaa voi laittaa siis niinku päälle ja tuntee ittensä niinku tosi kauniiks ja sillee! Tässäpä muutama mun tyylivinkki, joita kantsii kokeilla, ihkuu!


1. Boyfriend-tyyli

Siis ku joskus on semmonen plösöolo, niin voi suunnata miehen vaatekaapille, ja ottaa sieltä jonkun lökön ja virttyneen vaatteen (vielä mieluiten siltä ajalta, kun se oli vielä vain poikaystävä, ei mies), ja huomata, että eihän se oo sun päällä ees lökö, vaan aika tyköistuva, että ehkä oiski parempi toteuttaa granddad-tyyliä, kun sillä sentään on samanlainen vyötärönseutu ku mulla.

Mutta anyways, siis tunnet olosi niin ihanaksi ja seksikkääksi, kun yhdistät miehen vaatteen sun omiin... ai niin mä en oikein mahdu mun omiin vaatteisiin.. öö yhdistät sen vaatteisin.




2. Kumpparityyli

No tehän siis hei tietty tiedätte jo tän, mutta kumpparit on kuuminta hottia. Mun vinkki siis on: hommaa vahingossa kivannäköiset kumpparit, sillä joskus tulee kuitenki semmonen hetki elämässä, että kumpparit on ihan niinku melkein ainoat kengät, joita voit käyttää. Ai no miks?
No:
a) ne saa helposti jalkaan ja pois JA
b) kun et enää siis vaan nää, minne astut, niin kaikista turvallisinta on käyttää tollasii vedenpitävii ja helposti pestävii kenkii.
Sitte pitää vaan toivoo, ettei sun kumpparityyliaikakausi oo just, ku on hullut helteet.

Nää mun on muuten siis espiritsisin kumpparit

3. Syksyinen luonto kasvojen innoittajana

Syksyllä siis lehdet tippuu ja leijailee maahan. Se näyttää niin ihanan rentouttavalta ja kivalta. No mä otin vähän siitä inspistä...

Tee siis näin: hommaa itsellesi kuivuutta johonkin kohtaan naamasta. Mulla se on helpointa suun ympärillä. Sit ku iho kivasti hilseilee, niin saat saman efektin kuin puista tippuvat lehdet! Siis niiiiin ihkuuu!

Tätä tyyliä kannattaa korostaa vielä eläinmaailmasta saadulla vinkillä. Syksyllä on liikkeellä kaikkia ihania matoja ja etanoita. Jotenki niitten fiilis ois kiva saada kasvoille.

Mä oon niiiin pitkään aina ollu kateellinen Jari Porttilalle sen kuumottavista silmänaluksista. No siis mun vinkki on se, että hommaa itsellesi turvotusta esim. syömällä suolaista tai hankkiutumalla raskaaks, ja TADAA! jonain aamuna sä heräät etanat silmien alla.

Siiis niiiiin ihana fiilis tulee!

Elämäni elokuvana

Juna kulkee vaan...

Minä niin sieluni silmin näen, kuinka elämäni yläpuolella tällä hetkellä lipuvat lopputekstit. Sillä jos elämäni olisi elokuvaa, niin tässä vaiheessa olisi aika yhden loppua ja toisen alkaa. Eilen pistin työpaikan oven kiinni omalta osaltani pitkäksi toviksi. Lopputekstien päällä voisi soida vaikka "Kun tänään lähden".

Ehkä miltei koko tähänastinen elämäni olisi voinut olla yksi elokuva, kuvaus kasvusta ja aikuistumisesta, jossa miljöönä olisivat kaikki käymäni koulut (myös työpaikkoina) sekä tietysti keskiössä parisuhde. Elokuvan nimi voisi olla musiikkikappaleita lainaten vaikka "Vuosisadan rakkaustarina", "Juna kulkee vaan" tai "Jäätelökesä". Siinä kuvattaisiin koulua innoissaan käyvää tyttöä, joka kasvaa teiniksi, joka ehkä viisi minuuttia haluaa täältä pois, mutta ei sitten haluakaan, löytää miehen jäätelökopilta, vuosia myöhemmin ostaa omakotitalon ja menee naimisiin samaisen miehen kanssa. Opiskeluista tyttö ajattelee, että "minähän en kouluja käy, jotta voisin olla koko elämäni koulussa", mutta päätyy opettajaksi ja lopussa koko elämä hymyilee ja maha kasvaa.

Seuraavista odotusviikoista voisi tehdä hidasliikkeisen ja hyvin vähäsanaisen dokumenttielokuvan esimerkiksi nimellä "Tästä asti aikaa", "Nyt meni hermot" tai "Kauan". Siinä isomahainen nainen ähisee pesänrakennuspuuhissaan, tuskailee, pitelee selkäänsä, ehkä välillä ahdistuu ja röhnöttää sohvalla katsellen kaihoten pihalle. Välillä hän antautuu unelmoimaan: hiplailee pikkuvaatteita ja työntelee vaunuja sisällä pienoinen hymy kasvoillaan. Sitten hän huokaisee, keittää taas kahvit ja odottaa käsi poskella. Dokumentti päättyy joko naisen tai tulokkaan raivokkaaseen rääkäisyyn.

Levottoman prinssin huone

Seuraavan osan nimi on vielä pimennossa. Päänäyttelijä on tosin ollut tiedossa jo ainakin kahdeksan kuukauden ajan. Karuimmillaan se voisi olla esim. "Ei se mennyt niin", "Eipä tiennyt tyttö" tai jopa "Levoton prinssi", mutta ennemminkin uskon (ja toivon) sen olevan "Hölmö rakkaus" tai "Minä suojelen sinua kaikelta".

Mites Jenni sinun elämäsi elokuvina? Tai hei, entäpäs sinä, lukija?

Maalaismarkkinoilla

Tänään oli kiva työpäivä. Itse asiassa eilenkin oli kiva työpäivä ja sitä edellisenä päivänä... mutta siis tänään oli ERITYISEN kiva työpäivä. Ihmeellisesti työpäivät tuntuvat erityisen kivoilta nyt, kun ne pian (alle viikon päästä) loppuvat. Noh, siis suurin syy tähän kivuuteen oli se, että vietimme opiskelijoiden kanssa tunnit Seppälän maalaismarkkinoilla. Ja minä niin tykkään lehmistä.

Poni, jonka selkään minun olisi opiskelijoiden mielestä pitänyt hypätä. Ponin onneksi raskauden aikana ei suositella ratsastusta.

Opiskelijat eivät ihan välttämättä olleet aivan yhtä innostuneita päivästä kuin minä, mutta me mentiin silti. Minä perustelin heille maalaismarkkinoita vierailukohteena sanomalla: "Opetussuunnitelmassa on ihan varmasti jossain paikassa sanottu, että jos raskaana oleva opettaja haluaa mennä katsomaan lehmiä, niin näin pitää tehdä." Ja niin kaikki noin 17-vuotiaat nuoret suostuivat lähtemään markkinoille (ja tämä ei ole ironisesti sanottu, vaan ihan totta, nimenomaan tuon perustelun jälkeen kaikki lähtivät retkellemme mukisematta; kohteliaita nuo nykynuoret ainakin meitä mahakkaita kohtaan). Opiskelijoiden tehtävä oli kuvata ja minä ajattelin nauttia tunnelmasta.

Maalaismarkkinoita on järjestetty täällä niin kauan kuin muistan. Tapahtumapaikkana on siis ammattikoulun luonnonvara-alan tilat ja ympäristö, mutta mukana on myös myyjiä vaikka mistä. En oikein tällä kertaa pystynyt paneutumaan muihin myyntituotteisiin kuin kahviin ja munkkiin, sillä Jenni sinäkinhän tiedät, että kahvit ennen kaikkea. Sitten olikin jo hurahtanut semmoinen tovi, että suhteellisen suurella tapahtuma-alueella ei tämmöinen lyllertäjä vaan ehtinyt. Ja sisätiloissa oli niin paljon väkeä, että ympärilleen katsomisen sijaan piti varjella mahaa. Ja vastailla puhelimeen, kun opiskelijoilla oli mennyt sormi suuhun tekniikan kanssa, joten välillä piti ihan oikeasti myös jopa opettaa.

Puutarhan kahvio

Kuitenkin kahvien ja puheluiden jälkeen minun piti nähdä ne lehmät. Navetan ovella oli kyltti, että sinne järjestettäisiin ohjattuja kierroksia vain tiettyihin aikoihin, enkä minä siihen ehtinyt. Kuitenkin opiskelijat kertoivat, että jossain oli nähty ainakin karvaisia sikoja. Suuntaopastuksen jälkeen opettajattaren unelma toteutui: hän näki lehmiä!

Ja heppoja!

Ja hanhia!

Ja lapsia!

Ja myös kanoja, karvaisia sikoja, koiria ja poron!

Valitettavasti opiskelijoilla ei ollut niin hyvä tuuri aikomustensa kanssa, sillä he olisivat halunneet haastatella eläimiä, mutta aitausten lähelle ei päässyt (niin ja siis lapset eivät olleet missään aitauksessa, heidän annettiin liikkua alueella ihan vapaasti).

Onkos Jenni teilläpäin siellä ollut mitään kaupunkilaismarkkinoita?

Siksi!

Meidän blogi on vuorovaikutteinen. Se tarkoittaa sitä, että Miia kirjoittaa jotain ja Jenni vastaa. Tai Jenni kirjoittaa ja Miia vastaa. Sitten voidaankin siirtyä eteenpäin. Tässä siis hyvin pitkään pohtimani vastaukset Miian kysymyksiin:

Miksi joskus siivotessa tuntuu, että sotkeekin enemmän? Koska järjestys se on epäjärjestyskin.
Miksi ylipäätänsä pitää siivota? Jotta voit valittaa miehelle, kun jouduit taas kerran tekemään kaiken itse. Ja jos mies sattuisi siivoamaan sinun kanssa, niin se tekisi sen ihan väärin. Ja taas saisit valittaa.
Miksi on olemassa pölyä ja mistä se tulee? En kyllä tiedä. Se on ihan hölmöä koko pöly muutenkin.
Miksi ihminen säilöö kaikkia ihmeellisiä asioita? Koska niitä tarvitsee joku päivä!

Miksi vauvoilla ei voisi olla turkki, jotta ei tarvitsisi vaatteita? Koska karvaiset vauvat ei ole kauhean söpöjä.
Miksi vauvoilla pitää heti lähtökohtaisesti olla hirveästi kaikkea (esim. meillä leikkimökki ja junarata)? Kuka voisi tulla toimeen ilman leikkimökkiä tai junarataa?
Miksi vauvojen vaatteet pitää pestä ennen käyttöä? Häh? Pitääkö?
Miksi vauvojen mukana ei tule vaatekaappia? Hmm. Kun olet käynyt siellä synnärillä, niin palataan asiaan.

Miksi välillä ei saa mitään aikaiseksi? Pitäähän facebookkiinkin saada päivityksiä tehtyä.
Miksi aika vain häviää? Tätäkään en tiedä. Aikakin on välillä ihan tyhmää.
Miksi kaikkea ei voi aina muistaa? Yleensä onneksi muistaa kuitenkin tärkeimmät asiat. Niin kuin esimerkiksi nukkua ja syödä (suklaata).
Miksi "sitten kun..." ei tulekaan koskaan (esim. sitten kun minulla on ensimmäinen kesäloma, pistän etupihan kukkapenkin kuntoon)? Koska ensimmäisellä kesälomalla pitää laiskotella. Ja toisella. Ja kolmannella. Oikeastaan kaikki kesälomat pitäisi pyhittää laiskottelulle.

Miksi miehet ja lapset ovat niin samanlaisia? Tätä minäkin olen koittanut miettiä ja olen tullut mietinnästä vain vihaiseksi.

Miksi mieheni hymyili erityisen leveästi äsken tullessaan kaupungista? Hän oli iloinen, koska näki sinut.

Miksi minä siivoan, pesen vauvan vaatteita ja murehdin kukkapenkkiä, mutta mieheni ei? Katso toiseksi ylin vastaus.

MIKSI MEILLÄ ON AIVAN UUSI PLAYSTATION??? JOTTA ME VOIDAAN SOITELLA KESKENÄMME!

Mammamafia

Pari viikkoa sitten tajusin viimeistään, että olen jo osa uutta yhteisöä. Kaupan kassa olikin tuttu neuvolan valmennuksista, ja ostosten maksamisen yhteydessä kävimme pikaisen keskustelun mahoista ja kaikesta. Keskustelu alkoi salaperäisesti:
"Hei saanko kysyä, olitko sinä...?"
"Joo kyllä!"
Olen osa jotain salaperäistä mammamafiaa.

Muitakin merkkejä on havaittavissa. Kaikki lähipiirin synnyttäneet ovat varustaneet minua asiaankuuluvin varustein ja uniformuin. Olen itse ostanut yhdet äitiyshousut, kaikki muut on saatu lahjaksi ainakin kolmelta eri äidiltä. On myös paitoja, mekkoja ja vaikka mitä, jotka pian joko palautuvat omistajilleen, tai vaihtoehtoisesti minä saan siirtyä mammamafiassa astetta korkeammalle tasolle: lahjoitan niitä seuraavalle untuvikkomammalle.

Myös tulevan lapsemme vaatetus on vahvasti mammamafian ansiota. Uusien pikkuvaatteiden lisäksi pusseissa, kasseissa, laatikoissa ja kaapeissa on käytettyjä vaatteita, joita minulle on auliisti annettu ja jopa kotiin kannettu (kiitos kaunis vielä kerran!!). Uudelle tasolle vaatetusasiassa pääsin ihan vasta, kun Facebookin tapahtumat-kutsuihin ilmestyi pyyntöjä lastenvaateiltoihin.

Nyt pohdin menemistä tulokkaan kanssa perhekerhoon talvella, oikeaan mafiakokoontumiseen, jossa voisi jutustella muiden äitien kanssa, vaihtaa vinkkejä, punoa suunnitelmia... Katsotaan vaan, niin ensimmäisellä kerralla minulle tehdään joku tulikaste, haasteina voisi olla esimerkiksi roiskeeton vaipanvaihto, itkuton vaatteiden pukeminen sekä tarkkuusmaitoruikkaus.

Jään innolla odottamaan tulevaa.

Lapsuuteni maisema

Kolmas tehtävä olikin aika haastava siinä mielessä, että lapsuudessani muutimme perheemme kanssa varmasti ainakin viisi kertaa. Asuimme rivitalossa, mummuloissa ja kerran kerrostalossakin, kunnes viidennen luokan tietämillä vahempani rakensivat talon. Kaikki nämä muutot tapahtuivat yhden kaupungin sisällä.

Mutta mikäs olisi sitten se minun lapsuuden maisemani? No mummolat, tasapuolisesti.

Mummolan takapihan metsä

Mitäs sinä näet kuvassa? No minäpä näen kotisleikin keittiön, peikkojen polun, kiviröykkiön (jonka alla asuu mörkö), prinsessalinnan (jossa prinsessa ja superman menivät naimisiin) ja vaikka mitä muuta. Keväällä metsä on täynnä metsätähtiä, sitten kohta metsäkurjenpovia ja näihin aikoihin siellä voi kävellä ja napsia vattuja.

Toisesta mummulasta minulla ei ole tähän hätään kuvaa, mutta siellä maisemassa on pelto (joka välillä haisee), pellon vieressä oleva hiekkakenttä (jossa ukki järjesti tasahyppykilpailuja) ja peltojen reunalla kuusiaidan vierusta kulkeva niittytie. 

Ja mummuista vielä: jos minulla soi puhelin, on melkein varmaa, että sieltä soittaa jompikumpi mummu. Ja sitten me saatetaan puhua vaikka puoli tuntia. Eilen itse asiassa kävin kummankin luona. Mummut on tosi jees!

5/10

Kuvaa synkin salaisuutesi.

Unelma-ammattini

Alkuun kaksi pahoittelua. Ensimmäinen on se, että anteeksi kun en ole kirjoittanut hetkeen. On vähän kiirus. Toivottavasti kuitenkin te venäläiset, saksalaiset,  yhdysvaltalaiset, italialaiset, isobritannialaiset, ranskalaiset, etelä-korealaiset ja suomalaiset lukijamme palaatte kuitenkin vielä lukemaan meitä. Toinen on se, että anteeksi (Miia), sovimme, että tästä ei tule mitään Kotiopettajattaren romaania, mutta nyt ei pyöri päässä mikään muu kuin koulu, joten kirjoitin aiheesta.

Innokas ja uusia ideoita puhkuva Opettaja avaa luokkansa oven ensimmäistä kertaa uuden lukuvuoden kunniaksi. Pikkuoppilaat ryntäävät reippaina luokkaan, onhan pitkä kesäloma tehnyt tehtävänsä. Pikkuoppilaiden mielestä on mukavaa nähdä uusi Opettaja ja he kyselevät Opettajan kesästä, perheestä ja kotipaikasta. Opettaja vastailee mielellään ja kyselee samaa pikkuoppilailta. Ensimmäinen päivä sujuu iloisissa merkeissä ja kello soi viimeisen tunnin päätteeksi jo ennen kuin kukaan ehtii huomaamaan.

Ensimmäisen viikon aikana Opettaja jakaa pikkuoppilaille kirjat, Opettajan ei joudu kertaakaan korottamaan ääntään ja Opettaja pääsee kotiin aina viimeisen oppitunnin päätteeksi. Kotiin päästyään Opettaja makoilee sohvalla, jalat tietysti nostettuina kohti kattoa. Opettajan ahkera ja aina yhtä tarmokas Mies kantaa karkkia ja herkkuja sohvalle, välillä jopa lasillisen punaviiniä, ja Opettajan suloinen ja aina yhtä aurinkoinen Poika juttelee ja hymyilee lattialla, kerää itse lelunsa lelukoppaan eikä kiukuttele lainkaan, vaikka taas uusia hampaita on tulossa.

Perjantaina Opettaja huokaisee ja pääsee viettämään puolenpäivän aikaan ansaittua viikonloppua. Illalla Opettaja kertoo miehelleen: ”Rakas, olen valinnut oikean ammatin.”

Eiku?

Valmiiksi stressaantunut ja edellisenä iltana liian pitkään valvonut opettaja avaa luokkansa oven ensimmäistä kertaa uuden lukuvuoden kunniaksi. Opettaja haluaisi pitää ovea vielä hetken kiinni, jotta ehtisi tekemään viime hetken muutokset suunnitelmiin, mutta oppilaat keksivät kolttosiaan käytävällä. Oppilaat kuuntelevat opettajan esittäytymistä ja haluavat kertoa oman vastineensa - yhteen ääneen tietysti. Ensimmäinen päivä sujuu sekasorrossa ja kellon soidessa viimeisen tunnin päätteeksi opettaja huokaisee helpotuksesta.

Ensimmäisen viikon aikana opettaja ei ehdi jakamaan kaikkia kirjoja, eikä työrauhasta ole aina tietoakaan. Oppituntien päätteeksi opettaja kuulee, että on jos minkälaista suunnittelupalaveria ja projektia, ja palavereissa ja projekteissa opettaja toteaa, että lukuvuosisuunnitelma menee tältäkin osin uusiksi. Työpäivät ovat kaksitoistatuntisia, kun luokkakin pitäisi saada järjestettyä sekä puuttuvat kirjat ja materiaalit tilattua..

Opettajan yhtä kiireinen ja vähän ärtyisä Mies yrittää auttaa opettajaa kotona, mutta ei kykene kaikkeen. Opettajan kiukkuinen, mutta ihana, Poika vaatii huomiota, kun päivät menevät vieraan hoidossa.

Perjantaina opettaja huokaisee ja toteaa, että viikonloppu sujuu lukuvuosisuunnitelmia tehdessä. Illalla opettaja kertoo miehelleen: ”Rakas…”. Ja nukahtaa kesken lauseen. Flunssakin näyttää iskevän.

Ai niin. Ja ekalla viikolla teetin sen pakollisen Kesälomani-aineen kirjoitusvihkoon. Sen mistä kirjoitin graduuni, että ei näin. Kauanpa pysyi muistissa.