lauantai 28. syyskuuta 2013

Rakentavaa pohdintaa

Meidän viereiselle tontille alkaa nousta talo. Ihailtavaa. Sillä meistä ei olisi ikinä rakentajiksi. Ei kertakaikkisesti. Miksikö? Minäpä kerron.

Meillä on suhteellisen sama maku, kysymys ei olisi siitä. Meidän luonteilla vaan koko prosessi olisi tuomittu epäonnistumaan. Pitkään aikaan mies ei päästänyt minua yksinään kauppaan (ainakaan vaikkapa ennen juhlia), koska minun ruokamitoitukseni on väärä. Jos mies sanoo "tuopa omenoita", minä tuon ehkä kaksi ja puoli. Jos mies sanoo "tuopa juhlajuomaa", niin minä tuon pullon viiniä, joka jaetaan minun, miehen ja yhdeksän muun kanssa. Ai niin ja jos minä keitän makaroneja, riittää siitä ehkä juuri ja juuri kahteen annokseen, vaikka keittäessäni olen pari kertaa vielä hurauttanut niitä lisää.

Joten jos me rakentaisimme, minun kontolleni ei voisi kyllä jättää mitään materiaalihankintoja. Minun "kyllä tämä riittää" riittäisi ehkä puoleen väliin (ja talossa on hyödyllistä olla kaikki seinät ja mieluiten myös katto ihan koko matkalla).

Sen lisäksi minun on vaikea tehdä päätöksiä, jos valinnanvaraa on paljon. Tai oikeastaan, vaikka olisi valittava kahdesta vaihtoehdosta. Kaikki lähemmät ihmiset tietävät, että ravintolassa minun on mahdotonta valita nopeasti annosta, vaikka todennäköisimmin otan aina lohta tai muhevan pihvin. Silti valinnan vapaus saa minut hämääntymään.

Rakennusprosessi venyisi, kun pohtisin erilaisia lattia- ja seinämateriaaleja ja niiden värejä. Sitten se venyisi lisää, kun materiaaleja tilattaisiin liian vähän. Siinä kun minä tilaisin liian vähän ja liian hitaasti, olisi miehellä mennyt jo moneen kertaan hermot. Hän stressaisi kaikesta, mistä stressata voi. Minä en varsinaisesti stressaisi, tuskailisin vain valinnan vaikeutta. Ja mies stressaisi siitäkin, kun minä en ottaisi asiaa sen vaatimalla vakavuudella (eli hänen mielestään hirveällä stressaamisella).

Todennäköisesti saisimme talon valmiiksi, mutta olisimme sitten niin uupuneita, että piha jäisi laittamatta. Sitten parin kolmen vuoden päästä rakentamisesta minä tilaisin pihaan liian vähän multaa, liian vähän nurmikon siemeniä ja liian pienen kaivinkoneen liian lyhyeksi aikaa. Ja mies stressaten levittelisi multia ja siemeniä.

Kaikista todennäköisintä on, että minä en osaisi edes päättää, minne meidän kannattaisi rakentaa.

Me emme siis ole rakentajia, me olemme ostajia (ainakin niin kauan, kun talopakettimarkkinoilla ei ole vaihtoehtoa "avaimet yllättäen käteen").

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Runotyttö

Eilen silmieni eteen tupsahti jostain sanoja menneisyydestä, suuri saavutukseni, runokokoelma. Mitä riimien hurmaa, mitä nokkeluutta ja töksähtelevyyttä samaan aikaan, heittomerkkejä... Sitä kaikkea oli teos Runoja  1993 - 1996, johon oli koottu parhaimpia väläyksiä äidin puhtaaksi kirjoittamana.

Siitä tuli mieleeni, miten ahkerasti jossain vaiheessa elämääni kirjoittelin runoja ja tarinoita ja tein omia sävellyksiä. Osallistuin jopa paikalliseen runoprinssi ja -prinsessa -kilpailuun omilla runoillani, vaikka arvostelun kohteena oli nähtävästi enemmänkin lausuminen.

Riimirunot olivat pitkään pop, kunnes kaverini kanssa rupesimme tekemään riimittömiä runoja hieman huumorimielellä, kirjoittaen teinityttöjen tajunnanvirtaa paperille. Ja se oli tietysti hauskinta maailmassa. Silloin tällöin paperille tuli jotain hienoakin, ainakin niin muistelen. Kyseiset Suomen kirjallisuuden helmet ovat lienee ystävälläni edelleen jossain tallessa, ja jos eivät ole, niin olen syvästi, syvästi pettynyt.

Tässä kuitenkin pari maistiaista ala-asteen ensimmäisten luokkien aikaan syntyneistä tuotoksista. Aivan varmaksi en muista, mitä lausuntakilpailussa esitin, mutta muistaakseni joku kissa-aiheinen oli repertuaarissani. Voi niitä aikoja!

Vanhojen runojen innoittamana ajattelin rustata pitkästä aikaa riimirunon. Aiheeksi valikoitui (yllättäen) meidän pieni pöperöpää, vaippapöksy, räkänokka, joka syntyi lokakuun lopulla, vaikka laskettu aika oli kuun puolessa välissä. Nyt, olkaa hyvät, runotyttö kaivaa taitonsa esiin jostain aivonystyröiden sotkuisesta verkostosta.


Pojalle

Kun taivas jo pilvistä räntää sylki,
alkoi tyhjältä tuntua äidin kylki.
Liian täydeltä kylkien alta,
navan kohdalta valtavalta.
Kuiskasi: “Tule jo poikani pieni:
on syksy! Kasvaa pihalla sieni.”
Ei tullut poika, köllötti vielä,
liian hyvätkö oltavat siellä.

Synkkeni ilmat, viileni tuuli.
“Milloin, milloin?” poikakin kuuli.
Äiti unelmoi äänistä omien lasten,
niin poika varpaansa painoi mahaa vasten.
Äiti hipelöi niitä kuin helminauhaa
löysi niiden välistä viikoksi rauhaa.

Sitten jo pöllähti maahan viti.
“Syksyllähän sinun tulla piti,
kun lehti on irti ja kypsä on jyvä.”
Mutta lumen valkeus oli pojalle hyvä.

Tuiskussa ajoi mies ja nainen,
ja ennen kuin päivä oli kokonainen
tapahtui jotain: perhe lisi
oli huoneessa poika, äiti ja isi.
Elämä kuin vain siinä ja silloin,
unohtui odotus päivin, illoin.

Katsoivat lastaan, ja lapsi heitä,
hetkessä onneen peittyneitä,
hymyissä sitä jotain kadehdittavaa,
jota ostaen hakevat eivät ikinä saa.
Sanoi äiti, tyyni ja väsynyt:
“Juuri sinun piti tulla ja juuri nyt”

maanantai 16. syyskuuta 2013

Ihmeellinen syksy

Tänään alkoi syksy. Niin minä päätin, kun ulkoiluun tarvittiin edellisiä päiviä huomattavasti enemmän vaatetusta. Tuulikin ihan eri tavalla, niin kovaa, että lehdet ja havunneulaset lensivät kuin sadekuuroina. Puut ovat pukeneet tänä syksynä päälleen parhaimpaansa, muotina näyttäisi olevan monivärisyys. Monien puiden latvat helottavat punaisina tai kirkkaan keltaisena, alempana on jotain muuta. Esimerkiksi tuo meidän poika.

Poika ei viime syksynä ehtinyt näkemään syksyä, sillä hänen syntyessään lokakuun lopulla oli täällä maassa jo lumi. Nyt hän pääsee maistelemaan sitä ensimmäistä kertaa. Kaikki on niin ihmeellistä: tuulessa humisevat puut, irtoavat lehdet, maasta puskevat sienet, päättömänä surisevat pörriäiset. Miten mukavaa onkin katsoa tuota ihmettelyä vierestä! Sitten ihmettely muuttuukin hetkessä mullan syömiseksi, sienien muussaamiseksi (jota totta kai yritän kovasti estellä) ja karkuun konttaamiseksi.

Tämän syksyn ihmeisiin on kuulunut keittiössä myös banaanikärpästen lauma. Niiden ja isompien sukulaistensa myötä pojan ensimmäisiin sanoihin kuuluu "pääpä" eli 'kärpänen'.

Tuota sanoja latelevaa, konttaavaa ja ihmettelevää poikaa ei voikaan enää sanoa vauvaksi. Ensimmäisiin synttäreihin on vielä reilu kuukausi aikaa, mutta vauvavuosi taitaa olla ohi. Luuletko lukevasi haikeita sanoja? Päin vastoin! Vahvalla temperamentilla varustetusta vauvasta on kasvanut rohkea ja huumorintajuinen pikkupoika, jonka kanssa voi jo tehdä vaikka mitä. Meidän viime syksyn ihmeestä on tullut tomera syksyn ihmettelijä.


Ei parasta ennen, vaan parasta NYT.




perjantai 13. syyskuuta 2013

Luettuja

Keväällä iltojen valaistuessa sain vihdoin aikaseksi ruveta lukemaan. Illat kuluivatkin pääosin nenä kiinni kirjassa monta viikkoa. Yksi kirjoista on njähtävissä vasemmalla. Okei - se oli ehkä surkein tapaus, mutta sen verran herätti tunteita kannellaan, että nappasinpa kuvan. Ja ei, romanttiseksi kioskikirjallisuudeksi tuota opusta olisi vaikea kuvailla, paremminkin se oli kuvaus lamasta. Mikä pettymys!

Pettymyksen tunne oli kuitenkin suorastaan laimea verrattuna siihen, mitä tunteita herättivät Khaled Hosseinin pääosin Afganistaniin sijoittuvat Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika. On hullua ajatella, että elämä voi olla muutakin kuin tätä möllöttelyä täällä pohjoisessa. Että on ihan "normaalia", että ihmisiä omalta kadulta tai kylästä kuolee massoittain sodan ja väkivaltaisuuksien myötä. Että ajan kuluessa eteenpäin menee ihmisen (ja varsinkin naisen) kunnioitus niin paljon alaspäin. Että joillekin se, mitä minä luin kirjan lehdiltä, on totta. Kirjojen henkilöiden tarinat ovat tietysti fiktiivisiä, mutta maan historia kerrotaan nähtävästi pääosin todenmukaisesti. Ja minä murehdin viime viikolla yhden päivän sitä, että ajoin pojan rattailla karvaisen perhosentoukan päälle.

Sen suuremmin kirjoja arvostelematta kyseiset teokset saivat taas minut muistamaan, miksi kirjoja pitäisi lukea ja miksi niitä haluan lukea. Niiden avulla pääsee ja joutuu vaikka minne! Joutuu lomalle Espanjaan kuulemaan lamaselostuksia ja faktoja rakentamisesta (vaikka luuli lukevansa suurta rakkaustarinaa), joutuu keskelle sotatantereita, pääsee näkemään valonpilkahduksia... SIIS VOI ETTÄ, LUKEKAA IHMISET, LUKEKAA!!! Jokaisella ihmisella on varmasti lukemattomia lukemattomia kirjoja.

Tähän loppuun pari  koskettavaa sitaattia kirjasta, jota luen päivittäin edessäni miltei kaljupäinen minikokoinen ihminen, joka istuu potalla:
"Rautatieasemalla on saapuvia ja lähteviä junia."
"Onpa kaupungissa paljon liikennettä!"
(Wolf, T. 2011. Ensimmäinen kirjani. Ajopelit)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...