Eilen se läjähti kasvoilleni, kun katselin remppahommissa raatavaa miestäni, jonka fokuksessa siinä hetkessä oli laattojen suoruus. Se, mitä olen koko poikasen vauva-ajan kaivannut. Se ei ole oma aika, jonka perään joskus aiemmin täällä haikailin. Viihdyn vallan hyvin kotona miehen ja pojan kanssa - en minä heistä mitään lomaa tarvitse.Minä tarvitsisin hetkiä, jolloin voisin keskittyä.
En ole keskittynyt viime kuukausina oikein mihinkään muuhun kuin poikaan. Jos laitan pyykkejä, vahdin silti poikaa. Jos luen uutisia, vahdin silti poikaa. Jos pistän kahvia maitoon, vahdin silti poikaa - ja kupissa saattaakin olla mehukeittoa.
SIKSI lumitöiden tekeminen tuntuu välillä taivaalliselta. Tai vaikka siivoaminen yksin. Ruohon leikkuu. Pystyy keskittymään vain siihen. Ja tuollaiset hommat on helppo perustella myös perheen toiselle osapuolelle, joten lastenhoito järjestyy mukisematta. Mutta auta armias, jos syynä on vaikka meikkaaminen, hiusten laitto, suihku, kaupunkireissu... Silloin se kuulostaa tuolta edellä mainitulta omalta ajalta, ja kommenttina on pahimmillaan "etkö halua olla poikasi kanssa".
Jos ihminen keskittyy pelkkään ruokaan, hän on todennäköisesti syömishäiriöinen. Jos keskittyy vaikka pelkästään urheiluun ja kuntoiluun, on pakko-oireinen terveyintoilija - hoidon tarpeessa. Jos keskittyy pelkästään lapseensa on - noh - äiti. Semmoinen oikeastaan ihan valioyksilö (jos vain pää kestää siis).
Mikään ei ole ihanampaa, kuin viettää aikaa pojan ja perheen kanssa, ja keskittyä vain siihen hetkeen. Heitellä kiviä, syödä puolukoita ja mustikoita suoraan metsästä, opetella sanoja, ihmetellä. Mutta vaihtelu virkistää.
Olisiko siis aika aloitaa jokin uusi harrastus? :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti