Ensimmäinen (?) äitienpäivä

Kohta saan virallisesti viettää ensimmäistä kertaa äitienpäivää äitinä. Paras lahja olisi, että poika osaisi sanoa "äiti", mutta siihen menee todennäköisesti vielä hetki. Huomenna poika on puoli vuotta, ja hän osaa ryömiä, pyöriä, istua syöttötuolissa, ottaa vauhtia sitterissä, osoittaa omaa tahtoa (esim. kirkua, jos ottaa pois mieleisen jutun, kuten kaukosäätimen, kirjekuoren, muovipussin, imurin...), purra kahdella hampaallaan, sukeltaa, läiskyttää vettä, rapsuttaa, nauraa ääneen, äännellä mm. "väy-väy-väy", soittaa kitaraa ja pianoa, nojata päänsä käteen, tarttua esineisiin, vaihdella niitä kädestä toiseen ja laittaa suuhun, paukuttaa niillä pöytää sekä uusimpana ihan selvästi tahalleen tiputtaa.

Pikkuinen tonttunen ja joulupukki

Hän ei osaa nukkua koko yötä heräämättä tai syömättä, ei osaa syödä tuttipullosta eikä oikein nokkamukistakaan, eikä osaa myöskään pyöräillä, vaikka pyöräilykypärä jo odottaa kaapissa sinkuttajaa.

Kahtena viimeisenä äitienpäivänä olen ollut raskaana. Toisella kertaa hyvin onnellisesti ja vähän jo paksusti, ensimmäisellä kerralla ehkä karmeimmalla tavalla, mitä voi: tietäen, että kohdussa elämä on jo lakannut. Äitienpäivä on minulle nykyään muistutus siitä, miten vaikeaa on tulla ihan oikeaksi äidiksi ihan oikealle elävälle lapselle. Ja nyt myös tiedän, miten ihanaa se loppujen lopuksi on. Tulevina äitienpäivinä tulen varmaan entistä paremmin huomaamaan, miten vaikeaa äitiys on. Viime viikon ryömimisinnovaation jälkeen talossa on alkanut kuulua ensimmäisiä kertoja ihan oikeasti "Ei".

Niin - vaikka äitienpäivä ei ole minulle pelkkää iloa, on pakko myöntää, että suurillakin takaiskuilla voi olla hyviä vaikutuksia. Vuoden työkokemus on yksi niistä, MUTTA kaikista suurin on se, että meillä on JUURI TÄMÄ poika. Minä saan olla äiti ihanalle pippuriselle pallerolle, joka potki mahani helläksi, joka kirkui ja huusi, paskoi ja puklasi tiensä meidän sydämiimme heti ensimmäisistä päivistä alkaen.

"Äiti, sää oot niin NOLO!!"

Poeka <3