Luettuja

Keväällä iltojen valaistuessa sain vihdoin aikaseksi ruveta lukemaan. Illat kuluivatkin pääosin nenä kiinni kirjassa monta viikkoa. Yksi kirjoista on njähtävissä vasemmalla. Okei - se oli ehkä surkein tapaus, mutta sen verran herätti tunteita kannellaan, että nappasinpa kuvan. Ja ei, romanttiseksi kioskikirjallisuudeksi tuota opusta olisi vaikea kuvailla, paremminkin se oli kuvaus lamasta. Mikä pettymys!

Pettymyksen tunne oli kuitenkin suorastaan laimea verrattuna siihen, mitä tunteita herättivät Khaled Hosseinin pääosin Afganistaniin sijoittuvat Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika. On hullua ajatella, että elämä voi olla muutakin kuin tätä möllöttelyä täällä pohjoisessa. Että on ihan "normaalia", että ihmisiä omalta kadulta tai kylästä kuolee massoittain sodan ja väkivaltaisuuksien myötä. Että ajan kuluessa eteenpäin menee ihmisen (ja varsinkin naisen) kunnioitus niin paljon alaspäin. Että joillekin se, mitä minä luin kirjan lehdiltä, on totta. Kirjojen henkilöiden tarinat ovat tietysti fiktiivisiä, mutta maan historia kerrotaan nähtävästi pääosin todenmukaisesti. Ja minä murehdin viime viikolla yhden päivän sitä, että ajoin pojan rattailla karvaisen perhosentoukan päälle.

Sen suuremmin kirjoja arvostelematta kyseiset teokset saivat taas minut muistamaan, miksi kirjoja pitäisi lukea ja miksi niitä haluan lukea. Niiden avulla pääsee ja joutuu vaikka minne! Joutuu lomalle Espanjaan kuulemaan lamaselostuksia ja faktoja rakentamisesta (vaikka luuli lukevansa suurta rakkaustarinaa), joutuu keskelle sotatantereita, pääsee näkemään valonpilkahduksia... SIIS VOI ETTÄ, LUKEKAA IHMISET, LUKEKAA!!! Jokaisella ihmisella on varmasti lukemattomia lukemattomia kirjoja.

Tähän loppuun pari  koskettavaa sitaattia kirjasta, jota luen päivittäin edessäni miltei kaljupäinen minikokoinen ihminen, joka istuu potalla:
"Rautatieasemalla on saapuvia ja lähteviä junia."
"Onpa kaupungissa paljon liikennettä!"
(Wolf, T. 2011. Ensimmäinen kirjani. Ajopelit)