Oma laimea synnytykseni

Synnytyksestä on nyt aikaa muutama päivä yli kaksi kuukautta, ja vihdoin voin hieman purkaa tapahtunutta. Jos sitä haluaisi kuvailla jotenkin dramaattisesti, voisin verrata sitä sotaan lähtemiseen. Minä olisin sotapoika, joka lähtee rintamalle, mutta juuri silloin sota loppuu. Sitten palataan kotiin juhlittuna sankarina. Siinä sitten yrittää pysyä muiden jutuissa mukana ja kertoilla, miten kauheaa se oli. Tai kertoa, että "enhän minä itse asiassa..."

Tässä kuitenkin muutama asia, jotka tavallaan olisin halunnut sanoa.

"Se kipu oli jotain sietämätöntä! Matkalla sairaalaan voivottelin ja ajantajuni heikkeni..."

Odotin kipua merkkinä siitä, että pitäisi lähteä sairaalaan. Noh, kyllähän kipua oli, mutta sitä sietämätöntä ei missään vaiheessa. Lähdettiin, koska supistuksia alkoi tulla alle 10 minuutin välein. Täytyy myöntää, että sairaalaan mennessä ehkä vähän näyttelin ja irvistelin, että hoitajat uskoisivat synnytyksen olevan käynnissä.

"Avautumisvaiheessa vaivuin transsinomaiseen tilaan, alkukantaiset voimat veivät minut mukanaan."

Sairaalaan tultuani olin n. 8 senttiä auki (tietämättömille tiedoksi, ponnistamiseen tarvitaan 10, kunnon kivunlievitystä usein voidaan ruvetaan antamaan, kun neljä senttiä on saavutettu). Minä olin varma, että meidät käännytetään takaisin kotiin, mutta olimmekin ikään kuin ponnistuksen kynnyksellä. Kätilö sanoi, että kyllä te tänne jäätte, on jo kiirekin, jos aion saada kivunlievitystä. Lievitystä? Eikö ensiksi tarvitsisi sitä kunnon kipua? Siinä vaiheessa minut valtasi epäusko. Eihän tämä voi olla synnytystä?

"Nappailin ilokaasua, vietin aikaa suihkussa ja istuskelin jumppapallolla. Amme oli taivaallinen! Mieheni hieroi selkääni ja hautoi sitä kaurapussilla."

Missä vaiheessa noita olisi ehtinyt tehdä, kun en edes tiennyt, että oltiin jo todellisessa tilanteessa? Kaikki lempeät kivunlievityskeinot jäivät tekemättä. Ponnistaessa halusin kokeilla ähertämistä kontallaan, jolloin huomasin ilokaasulaitteen. Siinä sitten mielessäni harmittelin, että tuokin se jäi testaamatta. Niin minulta kuin mieheltäkin. Olisi pitänyt kysyä homman ollessa ohi, että eikös saisi pienet henkäisyt edes.

"Ponnistusvaiheen lähestyessä tunnelma tiheni entisestään. Luonto näytti voimansa, minä olin vain irronnut lehti tuulessa..."

"Oisinko minä voinut lähteä vaikka vähän käppäsemään?"
"Ei kuule, kohta ruvetaan ponnistamaan!"
"No tuota, olisinkos minä voinut vaikka vähän syödä...?"
"Ei, kun kohta ponnistetaan!"
No, katsotaan sitten telkkaria. Oho, nyt taitaa maha toimia... Ei kun se onkin se vauva!

"Ponnistin raivokkaasti ja vauva tuli ulos parilla työnnöllä"

Ponnistaminenkin oli aika laimeaa. No siinä eniten tajusi, että tässä ollaan nyt ihan oikeassa tilanteessa. Keho teki hommaa osin ihan itsestään. Mutta supistusten väli oli niin pitkä, että siinä pystyi välillä kertomaan juttuja (kätilöt tosin kehottivat, että josko nyt keskityttäisiin). Samalla pystyi myös kertomaan miehelle, joka sanoi "Kohta se tulee",  että ei se nyt ihan vielä ole lähelläkään. Noin 40 minuutin ponnistamisen, hikoilun ja murinan jälkeen poika alkoi olla siinä hollilla. Sitten alkoi kiristellä ja sattua ihan mojovasti. Olkapäiden tullessa ulos kiljaisin. Se tuntui kyllä!

"Synnytys oli nopa ja intensiivinen, uskomaton kokemus!"

Neuvolakorttiin kirjattiin synnytyksen kestoksi noin 5,5 tuntia. Se ei missään nimessä kerro koko totuutta. Oikeasti laimeita ja hyvin kestettäviä supistuksia tuli noin kymmenen minuutin välein kahden vuorokauden ajan, välillä hetkeksi tauoten. Niistä tiheämmistä laskettiin synnytyksen kesto.

Synnytys oli uskomaton kokemus. Olin lukenut siitä niin paljon, että luulin tietäväni, miten se tapahtuu. Sitten se tapahtuikin ihan eri tavalla. Minun laimea synnytykseni kesti jälkeenpäin laskettuna ja omasta mielestäni kaksi ja puoli vuorokautta. Minuun oikeasti sattui vain silloin, kun poika tuli ulos.