Painavaa asiaa

Eräs tuttavani sanoi kerran huolimattomasti sivulauseessa lihovansa aina kesäisin kymmenen kiloa ja laihtuvansa ne talvella. Lause oli aivan normaali, kiihkoton ja vailla tunnekuohua. No arvaatte varmaan, että kyseessä oli mies.

Raskauden aikana sain noin 16 kiloa massaa lisää. Siitä 8 kiloa oli hävinnyt synnytyksessä. Pari kiloa tipahti hissukseen huomaamatta, ja nyt pari on lähtenyt pienellä ruokavaliotarkkailulla. Joten tällä hetkellä neljä kuukautta synnytyksestä olen normaalipainoinen, minulla on mukanani noin 4 kiloa, mutta vanhat vaatteet mahtuvat. Kappas, olen aika tyytyväinen itseeni!

Peukku mulle!

Ehkä tähän tilanteeseen on syynä se, että minulla on pikkuinen poika, joka rakastaa minua, vaikka reiteni muistuttaisivat pesupähkinää. Niin ja mies, joka on katsellut minua jo kymmenen vuotta; jolle pieni pömppö mahassa on ihan yhtä tuttu kuin minun nenäni tai silmäni.

Naminamikeksejä, nam!

Olisi ihanaa säilyttää tämä fiilis. Ei ajatella koko ajan, että olisinpa 5 kiloa laihempi, olisipa takapuoleni timmimpi, maha littanampi. Ne nyt vaan on semmoisia. Ajatella, että vau, minähän olen hyvä, minä olen terve, lenkkeilen ja syönkin (pääosin) terveellisesti. Välillä tietysti mieli tarvitsee myös kunnon herkkuja.

Esimerkiksi viime viikonloppuna yhdistin lenkkeilyn ja herkuttelun: toinen lenkki mitätöitiin viinerillä kurvaamalla puolimatkassa kylään, toinen mutakakulla. Niin ja keksit, ah, tässäpä oiva resepti, jolla voi jäljitellä Subwayn Oatmeal & raisin -keksejä, eilen testattu ja NAMIKSI havaittu.

Niin, antaa painon vain vähän jojoilla elämäntilanteen mukaan, kunhan mieli on virkeä ja elämä maistuu (keksiltä). Nyt oma ihana takapuoli hyllymään ja tämän fiiliksen siivittämänä ulkoilemaan keväiseen ilmaan!

Poika

On ihan hullua, miten mahtava poika meillä täällä asuu. Joskus muutama vuosi sitten haaveilin, että saisin pikkuisen pippurisen tytön; ajattelin, että saisimme kuitenkin rauhallisen ja perustyytyväisen vauvan - mutta nyt saimmekin aika ison ja hmmm... hapanimelän pojan.

Päivät ovat ääripäitä täynnä. Välillä pojalla menee hermot niin, että pikkulinnut todellakin tippuvat puista. Ja vähän isommatkin. Sitten onkin hetkiä, jolloin poika nauraa suu ammollaan, ja on pikkuvarpaisiin yhtä hymyä.

Kotikunnan hiihtotarjontaa

Poika täyttää päivän kaikenlaisella puuhalla. Esimerkiksi tätä kirjoitusta olen aloittanut ja lopettanut kolmen päivän ajan. Ja todellakin päässyt vasta tähän asti. Osittain tietysti aikaa vie kaikki ihanat vauvaharrastukset: muskari, vauvauinti ja mammakahvittelut.

Hippohiihtoihin meillä oli tarkoitus mennä myös ensi viikolla, mutta harjoittelukausi on ollut liian repaleinen. Onneksi maaliskuussa on taas koko perheen hiihtoretki Mulkkusaarille, joskohan sinne mennessä pysyttäisiin suksilla.

Poika on vahva ja jäntevä, iloinen ja ärhäkkä - juuri sellainen, minkä halusin (tietämättäni).

Innolla odotan kaikkia mahtavia juttuja, joita voimme tehdä yhdessä perheenä. Eniten ehkä sitä, että minä pääsen, eiku POIKA pääsee esimerkiksi Muumimaailmaan ja Puuhamaahan ja kaiken maailman kotieläinpuistoihin ja ja ja...

Harmittavan huonosti rajattu kuva

..

Eli hyödyttömät mietelauseet osa 2:

Hyödyttömät mietelauseet, osa 1

Facebookissa on nykyään villitys jakaa mietelausekuvia. On treeniin innostavia, on elämässä kannustavia, on humoristisia ja vaikka mitä. Niitä laitetaan kansikuviksi tai tykkäillään muuten vain. Minä ajattelin lanseerata täällä omat ajatelmani otsikolla "Hyödyttömät mietelauseet". 
Nämä eivät varmasti auta yhtään ketään, ne eivät kannusta mihinkään, eikä niissä ole mitään järkeä.

Vielä lumitöistä

On olemassa lukuisia noin 50 - 70 -vuotiaita miehiä, joita tässä voisimme kutsua vaikka herra Korhosiksi. Herra Korhonen on vähän päälle 170 senttiä pitkä, kasvonpiirteiltään vaikeasti muistettava, vähän kuivakka ja hoikkarakenteinen. Hänellä on jokin järkiauto, 2000-luvulla ostettu Toyota, joka on edelleen uuden tuoksuinen sisältä, aina kiiltävä ja aina säilytetty autotallissa.

Herra Korhonen hiihtää joka talvi 10 000 kilometriä, ui vuodessa 1 000 kilometriä, kesällä suunnistaa. Hänellä on sykemittari ja kaikkiin urheilulajeihin juurikin oikeanlaiset tekniset vaatteet. Hän on hiihto-, suunnistus- ja yleisurheilukilpailuissa talkooapuna, silloin hän ehkä vetäisee päälle farmarit kera lenkkareiden ja tuulitakin.

Herra Korhosella on vaimo, joka näyttää vanhemmalta kuin herra itse. Vaimokin hiihtää ja käy aina sunnuntaisin avantouinnissa. Keittiö on vaimon valtakuntaa. Heidän kotinsa on remontoitu joskus 90-luvun alussa, mutta jotenkin kaikki uusitut asiat ovat yhä kuin uusia. Eivät tyyliltään - mutta niitä on huollettu niin moitteettomasti. 

Takkahuoneessa on hylly, jossa on herra Korhosen kaikki palkinnot. Tai ei ihan kaikki, muutamia on pitänyt laittaa vaatehuoneeseen laatikkoon käärittynä sanomalehteen. Herra Korhosen talossa on myös jokin hänen itse keksimänsä elämää helpottava apuväline. Ehkä saunan lauteet nousevat napin painalluksella tai leivinuunin pelti avautuu näppärästi kurottelematta. 

Herra Korhonen käy pari kertaa vuodessa Virossa kylpylämatkalla, jolloin hän myös hoidattaa hampaansa. Silloin tällöin hän käy myös kauempana matkalla, ehkä tervehtimässä ulkomailla asuvaa lääkäritytärtään. 

Ja miten tämä kaikki liittyy lumitöihin? Herra Korhosilla on uskomaton kyky tehdä lumityöt niin, että näyttää, kuin lunta sataisi vaan kinoksiin. Autoteiltä ja kulkuväyliltä lumi katoaa jonnekin jo aamuviideltä. Missään ei näy törkeitä kasoja kera koiran kikkareiden, vaan kinosten reunat ovat yhtä siistit kuin herra Korhosen t-paitapinot hänen vaatekaapissaan. Ehkä jossain huomaa pitkän ylöspäin loivasti viettävän väylän, jonne lumi kipataan. Ei sellaisia yli 45 asteen kulmassa nousevia seläntapporöykkiöitä, joita meidän pihamme on täynnä.

Raivostuttavia nuo herra Korhoset.

Mitä luulin keksineeni

Rupesin jo kerran kirjoittamaan tänne Suurta Oivallustani. Sitä, että aika on pölyä ja epäjärjestystä. Mikä mahtava ajatus! Blogikirjoitukseni jäi kesken, mutta aioin jatkaa sitä myöhemmin. Kunnes katsoin erään dokumentin, jossa puhuttiin entropiasta. Perusajatus siinä on siis, että kaikki on matkalla kohti suurempaa epäjärjestystä, ja se on aikaa. Siis tämä minun suuri ajatukseni olikin jo aikaa sitten keksitty.

Joka tapauksessa se on totta. Maailma pyrkii epäjärjestykseen heittelemällä lattioillemme pölypalleroita ja pukluläikkiä, pihoillemme ja teillemme lunta, vaatteisiimme tahroja. Ja Äidit taistelevat sitä vastaan. (Ovatko äidit siis aikakoneita?) Ärsyttävintä tässä taistelussa on, että sen häviää joka kerta. Sunnuntaina jynssäsin keittiön kaakelit. Samana päivänä kanojen marinadi räiskyi paistinpannulta seinään. Viikonloppuna myös imuroin. Tänään koirat olivat hyvinkin jo vallanneet nurkkia. Niin ja jos joku väittää, ettei ikiliikkujaa ole keksitty - tulkaapa katsomaan meidän pesukonetta!

Edellä mainitut eivät ole ainuita asioita, jotka luulin keksineeni. Opiskeluaikana kuviksen kursseilla piirsin kansiooni itsestäni sarjakuvanomaisia kuvia, joissa oli aina mukana pieni keltainen lintu. Lintu oli ärhäkkä ja pessimistinen. Kun kiroileva siili tuli, oli se aivan kuin minun pikkulintuni, mutta siilin muodossa. Niin ja murre oli eri. Ja nyt vielä on tietysti joku pikkuinen juttu nimeltään Angry Birds.

Kekseistä puheenollen opiskeluaikoina (kirjallisuuden luennoilla) kehitin keksiaddiktion. Ennen en voinut käsittää, miksi kukaan syö edes keksejä, mutta sitten keksin sen keksejä syömällä.

Ylipäänsä tässä maailmassa on vaikea keksiä mitään, kun kaikki on jo keksitty. Semmoista vaan tuli tässä mieleen. Hmmm.

Asettelua

Tauluhyllyjen tilanne nyt: joku ihmeellinen hömppähempeilypäähänpistos valtasi mieleni, ja nyt hyllyllä ei ole enää mustaa. Mites tämä nyt näin meni? No itse asiassa nyt kun katson tuota vieressä olevaa kuvaa, niin sekin on jo vanha järjestys.

Haluaisin sinne kaikkea kirkkaita värejä ja kontrastia, mutta... Jospa tämä tästä vähitellen selviää.

Ihan alkuperäinen idea oli laittaa taululistalle mustavalkoisia valokuvia. Kummastakin mummustani löytyy ihanat kuvat, joita suunnittelin hyllyyn. Toisesta mummusta on ikään kuin mallikuvia, toisesta taas mahtava teini-irvistyskuva ilmapallon kanssa. Mustavalkoiset kuvat ovat vaan niin sielukkaita! Ehkä pitäisi vaan toteuttaa se alkuperäinen juttu, kun ei näistä virittelyistä taida tulla mitään.

Mutta joo, ehkä tässä on tarpeeksi sisustuspostauksia vähälle ajalle. Mielessäni siintää uusi paskin blogipostaus, buahahahahaa! (Älkää peljätkö, sitä ei kuitenkaan toteuteta ihan hetkeen.)

Maailman paskin blogipostaus

Buahhahahah! Luulitteko saavanne  lukea jotain kivaa ja mielenkiintoista? No ette saa! Luet juuri maailman paskinta blogipostausta. Se käsittelee lumitöitä. Ne on pyllystä. Syvältä sieltä. Joten TITTITIDIIDIDIII: video minusta tekemässä lumitöitä kera junnaavan huumeluolamusiikin, olkaas hyvät! BUAHAHHAAHAHHHHAAAA!