Runotyttö

Eilen silmieni eteen tupsahti jostain sanoja menneisyydestä, suuri saavutukseni, runokokoelma. Mitä riimien hurmaa, mitä nokkeluutta ja töksähtelevyyttä samaan aikaan, heittomerkkejä... Sitä kaikkea oli teos Runoja  1993 - 1996, johon oli koottu parhaimpia väläyksiä äidin puhtaaksi kirjoittamana.

Siitä tuli mieleeni, miten ahkerasti jossain vaiheessa elämääni kirjoittelin runoja ja tarinoita ja tein omia sävellyksiä. Osallistuin jopa paikalliseen runoprinssi ja -prinsessa -kilpailuun omilla runoillani, vaikka arvostelun kohteena oli nähtävästi enemmänkin lausuminen.

Riimirunot olivat pitkään pop, kunnes kaverini kanssa rupesimme tekemään riimittömiä runoja hieman huumorimielellä, kirjoittaen teinityttöjen tajunnanvirtaa paperille. Ja se oli tietysti hauskinta maailmassa. Silloin tällöin paperille tuli jotain hienoakin, ainakin niin muistelen. Kyseiset Suomen kirjallisuuden helmet ovat lienee ystävälläni edelleen jossain tallessa, ja jos eivät ole, niin olen syvästi, syvästi pettynyt.

Tässä kuitenkin pari maistiaista ala-asteen ensimmäisten luokkien aikaan syntyneistä tuotoksista. Aivan varmaksi en muista, mitä lausuntakilpailussa esitin, mutta muistaakseni joku kissa-aiheinen oli repertuaarissani. Voi niitä aikoja!

Vanhojen runojen innoittamana ajattelin rustata pitkästä aikaa riimirunon. Aiheeksi valikoitui (yllättäen) meidän pieni pöperöpää, vaippapöksy, räkänokka, joka syntyi lokakuun lopulla, vaikka laskettu aika oli kuun puolessa välissä. Nyt, olkaa hyvät, runotyttö kaivaa taitonsa esiin jostain aivonystyröiden sotkuisesta verkostosta.

Pojalle

Kun taivas jo pilvistä räntää sylki,

alkoi tyhjältä tuntua äidin kylki.

Liian täydeltä kylkien alta,

navan kohdalta valtavalta.

Kuiskasi: “Tule jo poikani pieni:

on syksy! Kasvaa pihalla sieni.”

Ei tullut poika, köllötti vielä,

liian hyvätkö oltavat siellä.

Synkkeni ilmat, viileni tuuli.

“Milloin, milloin?” poikakin kuuli.

Äiti unelmoi äänistä omien lasten,

niin poika varpaansa painoi mahaa vasten.

Äiti hipelöi niitä kuin helminauhaa

löysi niiden välistä viikoksi rauhaa.

Sitten jo pöllähti maahan viti.

“Syksyllähän sinun tulla piti,

kun lehti on irti ja kypsä on jyvä.”

Mutta lumen valkeus oli pojalle hyvä.

Tuiskussa ajoi mies ja nainen,

ja ennen kuin päivä oli kokonainen

tapahtui jotain: perhe lisi

oli huoneessa poika, äiti ja isi.

Elämä kuin vain siinä ja silloin,

unohtui odotus päivin, illoin.

Katsoivat lastaan, ja lapsi heitä,

hetkessä onneen peittyneitä,

hymyissä sitä jotain kadehdittavaa,

jota ostaen hakevat eivät ikinä saa.

Sanoi äiti, tyyni ja väsynyt:

“Juuri sinun piti tulla ja juuri nyt”