Meidän viereiselle tontille alkaa nousta talo. Ihailtavaa. Sillä meistä ei olisi ikinä rakentajiksi. Ei kertakaikkisesti. Miksikö? Minäpä kerron.
Meillä on suhteellisen sama maku, kysymys ei olisi siitä. Meidän luonteilla vaan koko prosessi olisi tuomittu epäonnistumaan. Pitkään aikaan mies ei päästänyt minua yksinään kauppaan (ainakaan vaikkapa ennen juhlia), koska minun ruokamitoitukseni on väärä. Jos mies sanoo "tuopa omenoita", minä tuon ehkä kaksi ja puoli. Jos mies sanoo "tuopa juhlajuomaa", niin minä tuon pullon viiniä, joka jaetaan minun, miehen ja yhdeksän muun kanssa. Ai niin ja jos minä keitän makaroneja, riittää siitä ehkä juuri ja juuri kahteen annokseen, vaikka keittäessäni olen pari kertaa vielä hurauttanut niitä lisää.
Joten jos me rakentaisimme, minun kontolleni ei voisi kyllä jättää mitään materiaalihankintoja. Minun "kyllä tämä riittää" riittäisi ehkä puoleen väliin (ja talossa on hyödyllistä olla kaikki seinät ja mieluiten myös katto ihan koko matkalla).
Sen lisäksi minun on vaikea tehdä päätöksiä, jos valinnanvaraa on paljon. Tai oikeastaan, vaikka olisi valittava kahdesta vaihtoehdosta. Kaikki lähemmät ihmiset tietävät, että ravintolassa minun on mahdotonta valita nopeasti annosta, vaikka todennäköisimmin otan aina lohta tai muhevan pihvin. Silti valinnan vapaus saa minut hämääntymään.
Rakennusprosessi venyisi, kun pohtisin erilaisia lattia- ja seinämateriaaleja ja niiden värejä. Sitten se venyisi lisää, kun materiaaleja tilattaisiin liian vähän. Siinä kun minä tilaisin liian vähän ja liian hitaasti, olisi miehellä mennyt jo moneen kertaan hermot. Hän stressaisi kaikesta, mistä stressata voi. Minä en varsinaisesti stressaisi, tuskailisin vain valinnan vaikeutta. Ja mies stressaisi siitäkin, kun minä en ottaisi asiaa sen vaatimalla vakavuudella (eli hänen mielestään hirveällä stressaamisella).
Todennäköisesti saisimme talon valmiiksi, mutta olisimme sitten niin uupuneita, että piha jäisi laittamatta. Sitten parin kolmen vuoden päästä rakentamisesta minä tilaisin pihaan liian vähän multaa, liian vähän nurmikon siemeniä ja liian pienen kaivinkoneen liian lyhyeksi aikaa. Ja mies stressaten levittelisi multia ja siemeniä.
Kaikista todennäköisintä on, että minä en osaisi edes päättää, minne meidän kannattaisi rakentaa.
Me emme siis ole rakentajia, me olemme ostajia (ainakin niin kauan, kun talopakettimarkkinoilla ei ole vaihtoehtoa "avaimet yllättäen käteen").
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti