Se toinen minä (Jenni)

Meillä on Miian kanssa paljon yhteistä. Suurin osa niistä yhteisistä asioista löytyy tuosta oikealta. Mutta yksi asia siitä näköjään puuttuu ja se on lisättävä. Minuakin on nimittäin jahdannut hirvi. Tai en tiedä jahtasiko hirvi minua, mutta ainakin minä pyöräilin sitä karkuun kahdelta yöllä. Ja ennen sitä soitin isälleni ihan vain kysyäkseni, syökö hirvet ihmisiä. Meidän isä tietää kaiken. Eivät kuulemma syö. Ja meidän isä oli kuulemma nukkumassa. Mutta meidän isä ei suuttunut. Meidän isä taitaa olla paras.

En tajunnut soittaa Iltalehteen. Enkä myöskään saanut sillä reissulla aviomiestä. Mutta taisin tehdä uuden maantiepyöräilyn nopeusennätyksen kilometrin matkalla. Saavutukseni mahtavuutta lisää mielestäni se, että allani oli yksivaihteinen mummopyörä, jonka ohjaustanko vipatti ja joka rämisi jokaisella polkaisulla.

Se mummopyörä muuten varastettiin minulta kolmesti. Ensimmäisellä kerralla löysin sen itse ja ajoin sen kotiin. Toisella kerralla meidän äiti löysi sen ja talutti sen kotiin. Kolmannella kerralla en löytänyt sitä. Eikä meidän äitikään löytänyt. Meidän äiti taitaa silti olla paras.

 

Jos jatkan samanlaisuuksien etsimistä, totean, että minullakin on ollut punaiset, tummat, vaaleat, lyhyet, kiharat ja pitkät hiukset. Tällä hetkellä ne ovat maantien harmaat ja ensimmäistä kertaa elämässäni pidän niistä tällaisina. Tosin vihkikeskustelussa kuulin perjantaina, että mieheni ihastui minussa vaaleisiin pitkiin hiuksiin. Kertaakaan hän ei ole kohta kuusivuotisen yhdessäolomme aikana valittanut kampauksestani, vaikka on pitänyt eniten vaaleista hiuksistani. Minun mieheni on paras.

Mieheni ja perheeni lisäksi elämääni sulostuttaa pieni poikani. Hän se vasta onkin maailman paras. En oikeastaan tiedä mitään ihanampaa kuin hänen hymyilevät kasvonsa ja nytkin ajatellessani omassa sängyssään tuhisevaa poikaani, ovat onnen kyyneleet lähellä. Joillakin saman reaktion aiheuttaa Matti ja Teppo tai Antti Tuisku. Aika omituista, mutta niin olen kuullut kerrottavan.

Ja silloin, kun minulla meinaa mennä hermot poikieni kanssa ja onneksi välillä muulloinkin, saan viettää aikaa ihanien ystävieni kanssa. Ei liene yllätys, että he ovat niin ikään parhaita. On ollut ihana viimeisen vuoden aikana nähdä erästäkin ystävääni melkein joka viikko kahvin ja herkkujen merkeissä, välillä elokuvissa ja välillä ihan vain muuten vain. Tämä aikakausi kuitenkin tulee pian päätökseen, mutta jatkamme varmasti yhteydenpitoa ja elämiemme jakamista. Onhan meillä tämä blogi. Ja noin 15 viikkoa yhteistä lomaa vuodessa.