Taas kerran...

... muut lähtee, mutta minä jään. Sama ilmiö oli havaittavissa lukion jälkeen, jolloin kokonainen ikävuosi ikään kuin räjähti yhden kesän aikana pitkin Suomea ja maailmaa. Muutamia tuttuja naamoja jäi tännekin katukuvaan, ja heidän ohi kävellessään mietin, että "voi tuota reppanaa, se ei päässyt minnekään, jäi tänne, raukka", kunnes tajusin, että minäkin jäin. Enkä ole reppana. Enkä raukka.


Tällä toisella kerralla yliopisto-opintojen jälkeen kaikki tapahtui hivenen vähemmän räjähtäen. Opintojen alussa tänne pölähti yhtäkkiä ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä kehtaaminen on tai että rönttösiä ei esimerkiksi laiteta jalkaan vaan syödään. Eli siis ihan vapaaehtoisesti tulivat tänne jostain muualta. Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen jotkut saivat opintonsa tehtyä ja kiisivät töitten, miehen tai kuka minkäkin takia pois täältä, vähän ehkä huomaamatta. Minä kulutin penkkejä viisi vuotta - enkä lähtenyt minnekään (huom. minulla on siis kuitenkin mies ja pääosin myös työ ja välillä vaikka mitä muutakin, enkä ole reppana tai raukka). Eikä lähtenyt aluksi Jennikään. Se pyöräytti vielä pojankin tänne.


No nyt se sitten lähtee. Ja minä jään. Mutta tämä blogi on yksi keino varmistaa, että myös ystävyys jää ja yhteydet. (Tätä lausetta kirjoittaessani olohuoneen avonaisesta ikkunasta hiipii sisälle aromikas ja herkkä lehmän paskan tuoksu. Harmi, ettei blogeihin voi liittää hajua.)

Kuuntelepa Jenni tämän biisin sanoja. Ja te saksalaiset ja venäläiset lukijat, harmi, ettei tuollaiseen puhuttuun/laulettuun tekstiin taida olla vielä kääntäjää, mutta siinä siis puhutaan lähtemisestä.